Hepuli-Alman päiväkirja

Kiitos että olette olleet edelleen kiinnostuneita minusta.

En ole tuntenut tarvetta kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan kirjoittaminen palveli aikansa ja kenties vielä tulevaisuudessa jälleen jaan ihmisille elämäni tapahtumia ja ajatuksiani.

Vietän hiljaista ja rauhallista elämää kotona. Olen kärsinyt paljon ja perheellämme on ollut vaikeaa. Minua kuitenkin ilahduttaa että lapsemme ovat säilyttäneet tasapainoisuutensa ja ovat valoisia ja energisiä, iloisia pieniä ihmisiä. Luukas 5 on oppinut lukemaan ja laskemaan. Mimosa 3 tykkää leikkiä prinsessaa ja äitiä.

Välillä myrsky nousee ja tuskan aallot pyyhkäisevät ylitse. Silloin ei kykene muistamaan miten etuoikeutettu sitä onkaan kun on kuitenkin löytänyt elämän tarkoituksen, saa elää ystävien ja rakkaidensa keskuudessa ja tietää että kaikki tuska maailmankaikkeudessa on väliaikaista.

Mitä olen tehnyt viime aikoina?
Olen istuttanut puutarhoja, suunnitellut ja rakentanut kauniita rakennuksia, suunnitellut fantasia-asuja ja tutustunut loistaviin ihmisiin ympäri maailman. Olen myös järjestänyt tanssiaisia ja teemajuhlia.

Olen löytänyt paikan jossa en ole sairas. Paikan, jossa jaksan kävellä, juosta, jossa osaan lentää. Minut löytää nykyään virtuaalitodellisuudesta nimeltä Second Life. Jos joskus piipahdatte siellä, seikkailen siellä nimellä Nimuel Nightfire. Tulkaa tervehtimään. Kenties vien teidät tanssimaan haltijarumpujen tahtiin tai ehkä kuuntelemme vesiputouksen solinaa puutarhassani ja juttelemme. Olen suunnittelija, juhlien järjestäjä ja keskiaikainen bardi. Jos tahdotte, laulan teille, soitan harppua, lyyraa, tai huilua taikka lausun runon.

Nyt minun pitää mennä. Olen saanut toimeksiannoksi suunnitella ja sisustaa tanssilattiat ja ulkotilat ystävieni tuleviin häihin.

Mulla on tosi ahdistava olo. Stressi ja ahdistus on tässä kasvaneet nyt muutamien kuukausien aikana siihen pisteeseen, että todennäköisesti kohta tapahtuu jotain ikävää. Mä en tajua miten pystyisin sen enää välttämään.

Mulla on angiina ja huomenna pitäisi hehkeänä mennä kustantajan luoksen neuvotteluihin. Mulla on paniikki! Musta tuntuu ettei tosta kirjaprojektista tule yhtään mitään. Mä joudun suuriin vaikeuksiin, jos en pysty viemään sitä läpi ja mitä enemmän asia mua stressaa, sitä huonommaksi toimintakyky menee. Tuntuu ettei maailmassa ole ainuttakaan, joka mua tässä asiassa pystyisi tukemaan. Olen tän painajaisen kanssa yksin. Mun rakkaasta kirjaprojektista on tullu mulle painajainen. Kyse on teknisistä ongelmista ja jäljellä olevan työn määrästä. Mä näännyn niiden alle.

Tekis mieli paeta ulkomaille. Tuntuu nurkkaanajetulta.

Kaiken pitäisi olla nyt hyvin. Mun pitäisi levätä eläkkeellä ja tehdä rauhassa asioita, jotka tuntuu hyvältä. Sen sijaan on tämä paska.

Kyllä noi lapset nykyään itsenäistyy aikaisin. Mimmikin muutti jo 3-vuotiaana omaan kämppään.

Mä sain vihdoin eläkepaperit Kelasta. Tässä on ilman rahaa kärvistelty kesästä asti. Heti tuntuu erilaiselta kun on jokin muu status, kuin "mielenterveysongelmainen äijänsä elätti". Vaikka eipä sillä pitäisi mitään merkitystä olla. On se silti hienoo, että samana päivänä rapsahtaa tilille sekä veron"pulautukset", että takautuvat eläkkeet. Musta toi kuntoutustuki-nimike on pöljä. Reilusti vaan työkyvyttömyyseläke niinkuin ennenvanhaankin. Vakuutusyhtiöllä oli puolestaan kansaneläkkeen suhteen ihan toisenlainen kanta. Väittivät mun olleen sairaslomalla viime vuoden lokakuusta tämän vuoden tammikuun loppuun. Sitten kun soitin niin tottakai virkailija, joka mun asiaa käsittelee oli jossain kokouksissa ja arvatkaa huviksenne vastaavatko nuo mihinkään soittopyyntöön. Keksin itselleni kohta jonkun alter-egon, kuten Asianajaja Irmeli Pykälä ja kirjoitan hänen nimissään vähän eri instansseihin. No joo, kunhan tämä rakki tääs vihaisena räksyttää, mutta kyllä se sattuu kun pienikin rakki neulanterävät hampaansa jonkun koipeen upottaa. Lähetän asiallisen, mutta erinomaisen jämäkän kirjeen ja pistän mukaan kaikki sairaslomatodistukset tältä vuodelta ja kyselen, että mitä siellä oikein tunaroidaan!

Jännän tuntuista olla eläkkeellä. Siis mähän saan sitten Kelalta jonkun kortin millä pääsen junalla ja bussillakin eläkeläishintaan. Pitäisköhän mennä mummojen kanssa jonnekin seuramatkalle Köyliöön tai jotain... Jotenkin nyt helpottaa vaikka luulis että tää asia on vain byrokratiaa. Jotenkin nyt antaa itselleenkin luvan toipua rauhassa ja tunnustaa itselleen, että ei voi mitään, tää homma on päässy aika vakavaksi ja krooniseksi.

Töitä vaan meinais olla koko ajan, mutta pakko kieltäytyä osasta. Mulla on velvollisuus ja oikeus suojata tätä pipipäätäni liialliselta rasitukselta. Kohta on viimeisetkin mädän keskellä hautuneet ja monella tapaa telotut älypapanat pääkopassa tärvelty, jos ei tule tolkkua. Kirja kyllä stressaa mut hengiltä. Ihan kipeetä kun joutuu tämmöistä stressaamaan eläkkeellä! Mä tarvitsisin jonkun valvomaan mun työtä. Tämä on ainutkertaista. Ikinä ennen elämässäni en ole kaivannut ulkopuolista kontrollia. Olen aina vetäny projektit läpi viimisen päälle enkä ole antanut itselleni pätkääkään lupaa viivyttelyihin ja laiskotteluihin. Nyt tuntuu ettei millään saa minkäänlaisia varageneraattoreita käyntiin. Neuleita pitää kuvata ja tekstien hiomiset ne vasta tiukkaa tekeekin. Vielä on neulottavaakin. Apuva! Minulla on salainen ase kyllä ja olisikin ihanaa jos hän pääsisi mua auttamaan. Ihan pelkkä hänen läsnäolonsakin tuo mulle energiaa. Hän on ihminen, joka on tupsahtanut elämääni ikäänkuin puun takaa. Valttikortti, jonka olemassaoloa hihassani en edes muistanut. Ihailen hänessä aitoutta, persoonan vahvuutta ja sellaista saksalaistyyppistä jämäkkyyttä ja tehokkuutta, tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Työparina täydennämme toisiamme loistavasti. Jos luet tätä tekstiä, salainen aseeni, niin turha siellä punastella. Art Director on puhunut. Ugh!

Pikkusiskon parin viikon työharjoittelujakso saatiin päätökseen ja se meni hyvin. Se päättyi lauantaina siskon suunnittelemiin ja järjestämiin korukutsuihin. Sisko hoisi työnsä tosi hyvin. Hänellä on selvästi kykyjä IT-, ja kaupalliselle alalla sekä asiakaspalveluun. Korukutsut ovat viimeiset, jotka järjestän. Kun nyt olen toistaiseksi eläkkeellä, en paljoa tienata saa ja pitää myös keskittyä tekemään asioita, joista eniten nautin ja jotka eniten ovat mua. Ne ovat myös niitä asioita, jotka kuntouttavat. Minä olen syntynyt luovaa työtä tekemään. Tahdon rauhassa luoda täällä kotona. En tahdo osallistua enää liikoja myyntiin ja markkinointiin. Ne tehtävät kuluttavat minua todella. On todellinen lahja, että on löytynyt ihminen jolle saan delegoida korujen myynnin ja markkinoinnin. Olin jo heittänyt toivon, että koskaan saan nuo asiat delegoitua, mutta sitten tämäkin ihminen putkahti puun takaa ihan yllättäen. Olen hyvin toiveikas ja iloinen ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan häneen kasvokkainkin, sillä hän ei asu täälläpäin.

Asiat näyttäisivät siis vihdoin jotensakin järjestyvän. Niin paljon vain on nyt viime päivinä tapahtunut, että mun pää ei meinaa kestää. Olen aika huonona ja heikoilla. Pelottaa tämä päivä. Ystävä tulee malliksi imetysneuleen kuvauksiin. Sitten pitäisi vielä käydä verotoimistossa ja kelassa, sillä nyt on tilanne sellainen ettei Jääkarhu pääse hoitamaan mun asioita, joten pakko mennä itse. Joudun ottamaan rauhoittavia, sillä mua kammottaa ja ahdistaa virastot. Tulee aina jotenkin tosi nöyryytetty olo siellä luukulla. Takautumia vaikeista ja ahdistavista ajoista. Mahdotonsa selittää ihmiselle joka ei ole vastaavanlaista kokenut. Postissakin pitää käydä. Yksi taulu meni kaupaksi ja se pitää postittaa. Musta tuntuu, etten millään kykene tähän kaikkeen tänään. Iltapäiväksi pitää vielä rynniä ryhmäterapiaan. Kuten sanoin, on tapahtunut aivan liikaa ja pää on sekaisin. Tuntuu tuskaisalta että pitäisi vielä ryhmässä alkaa tonkimaan omaa pääkoppaansa.

Raha-asiat kyllä mietityttää. Pitää tarkkaan ottaa selville paljonko saa tienata jos tulee jo tehdyistä hommista rahaa lähitulevaisuudessa ja miten sitten järjestän asiat ettei mene toi eläkeasia pyllylleen. Rahat, jotka mulle mahdollisesti tulee on tosi pieniä ja kustantajalta en kirjasta uskalla ottaa vielä mitään kun en tiedä jääkö sitten taas ihan tyhjän päälle jos eläke katkaistaan tai jotain. Mä sitten inhoon raha-asioiden hoitoa ja kaikkea muutenkin mihin liittyy numeroita. Tuntuu, että numerot on mun vihollisia. Mä en koskaan pärjää niiden kanssa. En mä edes kaipaa kauheesti rahaa. Sen verran vaan, että saan kotiin välillä jotain nättiä ja uutta ja itselle ja muulle perheelle kivoja vaatteita ja kenkiä. Loppujen lopuksi mun elintasotoiveissa ei ole kysymys suurista. Terveellistä ruokaa, nättejä vaatteita, nätti koti, rahaa mennä lääkäriin ja ostaa lääkkeitä. Jos jotain säästöön jää niin joku pieni halpa matka silloin tällöin ois kiva. Ei mun mielestä ole kauheesti vaadittu.

Mulla on lapsellisia toiveita. Mä tahtoisin, että joku hoitais mua. Mä tahtoisin, että joku olis mun kanssa ettei tarvitsisi olla yksin. Ei tarvitsisi puhua. Voisin rauhassa lukea, neuloa, tehdä koruja, maalata. Sitten ois seuraa. Mä arvostaisin tosi paljon sitä jos joku peittelisi mut päiväunille, silittäisi mua poskesta ja keittiäsi kahvit kun herään. Kuuntelisi mua. Uskon, että saisin siitä nyt kaiken sen voiman mitä tarvitsen selvitäkseni taas vähän eteenpäin. Sen voimin turvin jaksaisin taas antaa itsestäni muillekin. Olen kuin haavoittunut, uupunut eläin, joka tarvitsisi hoivaa. Tai sitten se on sisäinen pikkutyttöni, joka kaipaa edelleen äitiä.

Sisälläni uinuu voimakas leijona, mutta silti tunnen itseni niin pieneksi ja hoivan tarpeessa olevaksi nyt.

Mä olen BB-fani. Mulla on 24/7 ja musta on ihanaa välillä heittäytyä vapaalle ja olla rauhassa tirkistelevä pissis. Tiedättekö, kaikkea ei tarvitse elämässä ottaa niin vakavasti. Ihmisestä saa löytyä ulottuvuuksia.

Mä tykkäisin ihan sikana ottaa haasteekseni mennä ens vuonna Big Brotheriin, mutta olisi lapsia kohtaan väärin että äiti olisi pahimmassa tapauksessa 3kk pois. Lisäksi media repis mut kappaleiksi ja tonkisi mun syvälle kaappiin piilottamani luurangot esiin. Muuten se olis mielettömän kasvattava kokemus. Ottaisin sen haasteena itseäni vastaan. Mä tiedän, että olisin tosi hyvä siellä, mutta nallekarkit ei aina mene tasan. Lapset ja Jääkarhu ovat tärkeimmät.

Pikkusysteri on mulla pari viikkoa työharjoittelussa. Menee tosi hyvin ja kummallekin tämä on hyvä kokemus. Pikkusisko on harjoitellut koneella varastokirjanpitoa ja inventaariota käyttäen Access-ohjelmaa. Siskosta tulee isona nörtti eli nörde. Voidaan sitten perustaa perheyritys, jossa on Jääkarhu ja systeri sekä mie. Sellainen monialaosakeyhtiö, jossa voidaan hyödyntää kaikkien osaamista. Aina pitää olla visioita vaikka tarpois just elämässään siellä harmaassa kivessä. Olen antanut syställe pari mielenkiintoista projektia, jotka hän harjoittelujaksolla toteuttaa.

Kirjaprojekti stressaa mua nyt tosi paljon. On paljon seikkoja, joissa olisi pitänyt toimia toisin ja tahtoisin projektin äkkiä pois käsistä, sillä vielä on paljon työtä, joka ei ole hommassa mun ydinosaamista. Tämä eka kirja on sellainen, että monelta osin olen mennyt pylly eellä puuhun ja joutunut maksamaan oppirahoja. Nyt on kuitenkin tietynlainen pioneerityö tehty ja jatkossa tiedän monta hommaa tehdä paremmin. Nykyinen neulojani jää äitiyslomalle ja uuden neulojan kanssa aloitetaan välittömästi uusi kirjaprojekti kun tämä nykyinen saadaan alta pois. Luovuus ei ainakaan näytä ehtymisen merkkejä.

Oon taas ollu omituisen kipeä. Stressistä seuraa mulla aina sellainen reaktio, että tuntuu etten saa mitään tehtyä kunnolla loppuun ja sitten tulee fyysisiä oireita. Nytkin meinaa migreeni pukata päälle. Vatsa on huonona. Pitää siis ottaa vatsalääkettä, että pötsi kestää muut lääkkeet, kuten Panacodin fibromyalgiakipuun ja sitten vielä pahoinvointilääkettä perään etten oksenna lääkkeitä pihalle. Kipee, kipee olo, mutta ois vaan niin paljon tekemistä...

Jokin aika sitten minut kutsuttiin pitämään puhe hyväntekeväisyysjuhlaan. En päässyt itse paikalle, mutta lähetin puheeni tekstinä ja pyysin jonkun lukemaan sen paikan päällä. Sain paljon kannustavaa kiitosta ja minulta pyydettiin myös lupa saada käyttää tekstiäni eräässä ammattijulkaisussa. Teksti lähtee myös Intiaan, jossa kyseisen hyväntekeväisyyskampanjan kohdealue sijaitsee. Tuli hyvä mieli hyvästä palautteesta.

Ajattelin julkaista tekstin myös tässä päiväkirjassa, sillä minua todella kosketti tuo hyväntekeväisyyskampanja, koska sen teema oli niin lähellä omaa sydäntäni.

PUHE:

Hyvä peittojuhlayleisö. Kun sain kuulla projektista, jossa Kellokosken
sairaalassa hoitajat ja potilaat ovat yhdessä neuloneet peittoja
hyväntekeväisyyteen, tunteeni olivat moninaiset. Olin monella tapaa
liikuttunut, sillä itsekin olen huonossa kunnossa istunut
vastaanotto-osastolla puikot kilisten. Tuntui, että silloin neulominen
rauhoitti mielen mustaa jähmeää myrskyä. Tuntui, että pystyn vielä johonkin,
vaikka niin monissa asioissa oli taudin myötä invalidisoitunut. Jos suusta
ei saanut lähtemään yhtään sanaa ilman kärsimystä ja suuria ponnisteluja,
kädet vielä sentään toimivat. Puikkojen rytmikäs kilinä ja tasaista vauhtia
edistyvä neule tyynnyttivät ja toivat lohtua. Kun keskittyi neulomiseen, sai
lomaa pelottavilta ja ahdistavilta ajatuksilta. Pääsi ikäänkuin omasta
sisäisestä kidutuskammiostaan ulos. Joskus kun on todella vaikeaa, ei jaksa
neuloa kun muutaman silmukan. Silti yksikin neulottu silmukka edustaa
tervettä osaa itsessä.



Näin silmissäni, miten hoitajat jalkautuvat potilaiden pariin ja istuvat
rinta rinnan lankakerät pomppoillen sohvilla ja kuvittelin miten kotoisa,
lohdullinen ja harras tunnelma siellä on vallinnut. Ei merkkiäkään mistään
sellaisesta asetelmasta, että hoitajat ja potilaat olisivat jotenkin
eriarvoisessa asemassa. Muutenkin kaksi ihan eri yhteiskuntaluokan neulojaa
mahtuvat aina samaan seuraan kun on yhteinen mielenkiinnonkohde. Köyhä
opiskelija kirpparilta ostettua vanhaa purkulankakerää sukiksi muuntamassa
ja rouva toimitusjohtaja cashmir/silkki/alpakkaneuleen kimpussa. Myöskään
ikäerot eivät ole ongelma. Isännöimissäni neulomistapahtumissa nuorimmat
ovat koululaisia ja vanhimmat kahdeksankymppisiä mummoja.



Havaitsin tässä vielä erään hyvin tärkeän näkökulman. Mieleeni tuli Raamatun
kertomus lesken rovosta. Hän antoi vähästään kaiken, mitä hänellä oli
annettavissa. Tässä projektissa avun tarpeessa oleva auttaa toista
avuntarpeessa olevaa. Mielenterveyskuntoutuja on usein hyvin haavoittuvainen
ja heikoilla. Hän kaipaa hoitoa, apua ja huolenpitoa. Niin kaipaavat nekin
ihmiset, jotka näistä iloisista lämpimistä peitoista saavat nauttia.
Edesmenneellä evakkomummollani oli tapana sanoa. "Hyvä antaa vähästkii, paha
ei anna paljostkaa." Tästä päästäänkin teemaan hyvyys. Sitä ennen kerron
hieman siitä miten minä löysin tieni neulomisen pariin.



Kesä 2004 oli aikamoinen kesä perheellemme. Siihen mahtui paljon sekä
tuskaa, että iloa. Kuopukseni odotusaika oli todella vaikea ja kärsin
loppuajasta valtavista kivuista. Vihdoin syntyi terve pieni tyttö. Rakas
isoäitini kuoli kuukautta myöhemmin. Minulla oli siinä vauva ja 2-vuotias
esikoiseni hoidettavana ja suru oli valtava. Sairastuin lopulta vakavaan
synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kaiken keskellä minusta kuitenkin
tuntui, että minun täytyi nyt kirjaimellisesti tarttua puikkoihin, sillä
mamma oli ollut sukumme neuloja. Koko lapsiensa, lapsien lapsien ja
lastenlastenlapsien elämän ajan hän oli pitänyt meidät kaikki lapasissa ja
sukissa. Olimme mamman kanssa toisillemme ne läheisimmät sukulaiset ja niin
minusta tuntui, että olin oikeutettu manttelinperijä.



En ollut neulonut vuosikausiin. Koulussa tietenkin opin taidon ja yhdessä
mamman kanssa myös neuloimme Barbie-nukeilleni hienoja neuleasuja. Perin
mamman puikot ja langat ja kävin toimeen. Siitä lähtien en ole laskenut
puikkoja käsistäni. Neuloin kuumeisesti. Hurahdin täysin. Alkoi syntyä
perheelle, ystäville ja sukulaisille mitä moninaisimpia asusteita.
Neulominen oli minun surutyöni. Huomasin, että lääkehoidon ja keskusteluavun
lisäksi neulomisella oli mittava merkitys toipumisessani. Samaa olen kuullut
monelta muultakin neulojalta. On ollut ilo tutustua lukuisiin neulonnan
harrastajiin. Meitä on satojen neulojien porukka internetissä, jossa meillä
on kullakin oma neulontapäiväkirjamme, johon raportoimme harrastustamme
kuvin ja sanoin ja joissa voimme myös kommunikoida toistemme kanssa. Lisäksi
on kaikenlaisia yhteisiä projekteja, joista osa on myös, kuten tämä
peittoprojektikin, hyväntekeväisyysprojekteja. Neulojat ovat myös hyvin
kansainvälistä sakkia nykyään, sillä neuleblogeja on tuhansia ympäri
maapallon. Näin nykypolven puikottelijat saavat tuntea kuuluvansa modernilla
tavalla siihen pitkään sukupolvien jatkumoon, jossa ollaan yhdessä
kokonnuttu neulomaan. Neulominen on ollut, varsinkin ennen vanhaan käytännön
tarpeesta lähtevää hommaa, mutta suuri merkitys on myös sillä, että se
rauhoittaa, lievittää stressiä ja vahvistaa ihmisten välistä
yhteenkuuluvuuden tunnetta.



Minulle kävi niin, että vähitellen neulomisesta tuli minulle mieluisa työ.
Kun olin aktiivisesti mukana, minulle tarjoutui tilaisuus mm. pitää puheita
neulomisesta käsityömessuilla. Pari kertaa olen ollut myös TV:ssä: Kerran
seiskan uutisissa ja kerran aamuteeveessä puhumassa neulomisesta ja
mielenterveyskuntoutumisesta. Sitten jotkut ihmiset tykästyivät
suunnittelemiini neulemalleihin ja tahtoivat niihin ohjeita. Aluksi
kirjoitin niitä harrastajien nettilehteen ja sitten avaitui mahdollisuus
suunnitella myös neulelankojen maahantuojille. Liitin siis neulesuunnittelun
yritystoimintaani. Nyt olen tekemässä omaa neulemallikirjaa Suomen
suurimpiin lukeutuvalle kustantajalle.



Siinä siis minun tarinani. Olen sairastunut uudelleen, mutta pikkuhiljaa
taas pääsemässä jaloilleni. Puikot ovat tuttu ja turvallinen, lohduttava ja
kannustava seuralainen tällä usein niljaisella ja kivisellä tiellä kohti
toipumista.



Takaisin teemaan hyvyys. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu se, että hän tahtoo
tuntea olevansa tarpeellinen. Usein mielenterveyskuntoutujasta tuntuu, että
hänestä ei ole kellekään mitään iloa. Tällaisen hyväntekeväisyyskampanjan
avulla olette kaikki varmasti yhdessä huomanneet, että jokainen on
tarpeellinen, tekeepä hän vähän tai paljon. Kaikki halukkaat ovat saaneet
olla mukana hyvän tekemisessä. Työhönne liittyy vahvasti eräs kreikkalainen
sana: agape. Se on rakkauden muoto, joka merkitsee periaatteeseen perustuvaa
rakkautta lähimmäistä kohtaan ja nimenomaan tämä rakkaus merkitsee
aktiivista toimintaa. Se, että te olette osoittaneet tätä rakkautta niitä
kohtaan, jotka nämä peitot saavat käyttöönsä on sitä parasta työtä jota
ihmiskunnan jäsen voi toista ihmiskunnan jäsentä kohtaan tehdä. Ajatelkaa,
miltä tuntuu siitä avun tarpeessa olevasta, joka saa kauniin käsinneulotun
peiton yllensä suojaamaan kylmältä. Hän havaitsee, että häntä pidetään niin
tärkeänä ja arvokkaana, että hänelle on neulottu peitto. Tässä on nyt kolme
ihmisryhmää, jotka kaikki ovat voittajia tässä kampanjassa. Neulojat, ne,
jotka peiton saavat ja ne ihmiset, jotka tämän kampanjan ovat alulle
pistäneet ja jotka toimivat välittäjinä neulojien ja peittojen saajien
välillä. Voimme totisesti sanoa, että yhdessä olemme enemmän.



Minäkin olen harrastanut hieman hyväntekeväisyyttä. Huomasin silloin
osastolla ollessani, että moni muukin potilas olisi tahtonut ryhtyä kanssani
neulomaan, vaikka oli huonossa kunnossa niinkuin minäkin. Niinpä käynnistin
internetissä kampanjan kerätäkseni ihmisiltä ympäri Suomen lankaa tätä
tarkoitusta silmällä pitäen. Kerroin kampanjasta myös tv:n aamutelevisiossa.
Lankoja tuli valtavasti. Osan niistä luovutin mm. nuoriso-osastojen
yhteydessä toimivalle Kalliomaan koululle. Kannustaakseni teitä jatkamaan
tätä hyvän tekemistä tulen luovuttamaan ison säkillisen lankaa myös teille.



Mietin, että jollakulla tutkijalla olisi mielenkiintoinen työ siinä, että
hän seuraisi miten neulominen vaikuttaa sairaalahoidossa oleviin
mielenterveyspotilaisiin. Rohkenen epäillä, että ei se ainakaan pahenna
oloa.



Lopuksi voin vain todeta:

Hyvin tehty, jatkakaa samaan malliin.



himoneuloja, neulomisaktivisti, neulesuunnittelija,

(nimeni)

Toi Jokelan tapaus ei ensin näyttäny tuntuvan juuri miltään. Mulla kun tän sairauden takia ei noi normaalit psyyken mekanismit toimi niinku pitäis. Sitten huomasin, että ilmeisesti mun tapani reagoida asiaan oli painajaiset ja vatsan kääntyminen nurin vesiripulille. Koskettaa sikäli, että tapahtui ihan tossa naapuripaikkakunnalla. Lähiomainen on myös torstaisin Jokelassa töissä ja soitti tossa aamulla ihan ahdistuneena, että siellä vieläkin porukat kokoontuu ihan paniikissa yhteen itkemään tai vain tuijottamaan eteensä. Nuoret ovat olleet tosi yhteisöllisiä. Tytöt ja pojat itkeneet rinta rinnan ja lohdutelleet toisiaan.

24-vuotias uhri on ollut 3- ja 5-vuotiaiden lasten yksinhuoltaja, joka on jatkanut lapset saatuaan kesken jääneitä lukio-opintojaan. Lähiomaiseni tunsi terveydenhoitajan. Televisiossa haastateltiin piiritystilanteen aikana miestä, jonta kahdesta pojasta toiseen saatiin yhteys kännykällä, toiseen ei. myöhemmin selvisi, että toinen pojista oli yksi kuolonuhreista.

Järkyttävää on ollut toimittajien tahdittomuus hyökätä alaikäisten kimppuun haastattelemaan vielä kun lapset ja nuoret ovat olleet ihan shokissa. Käsittääkseni lapsen haastatteluun tarvitaan huoltajan lupa. Osa toimittajista oli ollut puoliväkisin tunkemassa surevien ihmisten koteihin jo keskiviikkoiltana. Nykyään pitää näköjään suojella lapsiaan sekä aseen kanssa riehuvilta sosiaalidarvinisteilta, että röyhkeiltä sopivaisuden rajat ylittäviltä toimittajilta.

Onko sosiaalidarvinismi nouseva uhka? Vaikka sen äärikannattajat ja järkyttäviin toimiin ryhtyvät yksilöt olivat kuinka pieni marginaalinen ryhmä yhteiskunnissa tahansa, yksikin ampujan kaltaisesti hurahtanut voi aiheuttaa satojen ja tuhansien ihmisten kriisiytymisen. Kysyn, onko tämä uhka, koska tämä ei ole minun tiedossani tänä vuonna ainut murheellinen ja järkyttävä tapaus Suomessa, jossa rikoksentekijä on sekaantunut mm. äärioikeistolaisuuteen.
Lähipiirissäni mies uhkasi tappaa vaimonsa, vaimon sukulaisia ja ulkomaalaistaustaisia työtovereita, mutta osa ihmisistä oli jonkin aikaa poliisisuojelussa ja osa pakeni kotoaan. Joitakin päiviä pelossa elettiin ja sitten saapui tieto, että mies oli surmannut itsensä. Helpotus oli suuri kun tällä kertaa kuolleita tuli vain yksi, vaikkakin suru ja järkytys oli pitkään suurta ja on yhä. Myös tässä tapauksessa mies oli puhunut samansuuntaisia kuin Jokelan ampuja. Väkivaltaa ihannoivat ääriliikkeet totisesti voivat käydä vaarallisiksi.

Luonnonvalintaa tosiaan tapahtuu luonnossa. Heikommilla on huonommat edellytykset lisääntyä ja säilyä hengissä. Kuitenkin jo vähänkin enemmän biologialtaan ihmisen kaltaiset eläimet, mm. kädelliset huolehtivat toisistaan: tonkivat loisia toistensa turkeista ja kantavat ruokaa loukkaantuneille lajitovereilleen, surevat kuolleita lajitovereitaan yms.

Tässä ampumatapauksessa ampuja on asettanut itsensä jumalankaltaiseksi olennoksi, jolla on oikeus eliminoida mielestään ihmiskunnan tyhmempiä ja heikompia jäseniä. Voidaanko tässä tapauksessa enää puhua luonnonvalinnasta? Ei. Tämä on ihmisyksilön valintaa. Luonto korjaa nykyään myös ihmisiä ilman ihmisen omaa avustustakin. Miljoonat kuolevat tauteihin ja vammaisuuteen ilman aktiivista eliminoimistakin. Ihmisyyttä on se, että me pidämme huolen heikommista emmekä ota omiin käsiimme oikeutta päättää toisen elämästä. Murheellista, että ampuja on sekaantunut filosofioissaan raiteille, jolla osoittautui olevan perin surullinen lopputulos.

Olen tosi vähän joutunut käyttämään bentsoja viime viikkojen aikana. Jotenkin olen saanut itselleni ja ympäristölleni jyrättyä läpi sen, että mun on itsekkäästi luotava ne elintavat ja toimintametodit millä pysyn järjissäni ja jotakuinkin toimintakykyisenä. Tämä perheenäiti ei totisesti ole normikamaa. *huokaus*

Tosi pahaa tekee aivoille nyt kaikki meteli ja kouhkaus. Viikonlopun jaksoin ihan hyvin kun sieltä Virosta tulin, ottaen huomioon että tuollaisesta reissusta kroppani ja aivoni toipuvat monta päivää. Alkuviikosta Luukas oli kipeänä, joten hoisin häntä eikä sellaista omaa hiljaista aikaa oikein ollut. En voi sille mitään, mutta mun olo käy hyvin tuskaiseksi jos on elämässä liikaa hälinää ja liian vähän hiljaista aikaa koota ajatuksia ja palautua. Lähdin siksi pariksi päiväksi ystävän luo maalle hiljentymään. Kävin torstaina Porvoossa kirjani pääsponsorin luona ja sain ihania uusia lankoja testattavaksi.

Vaikka olen vieläkin todella heikko, olen silti odottanut tätä vaihetta toipumisessa jo kuukausi kaupalla. Olen ihmetellyt ja pelännyt kun toipuminen ei ole edennyt samoin kuin ennen. Yleensä minulle käy niin, että tilani pahennuttua, pahaa vaihetta kestää muutama kuukausi ja sitten voimat alkavat palautua ja kuin itsestäni ponkaisen taas jaloilleni. Olen jo monta kertaa kirjoittanut, että nyt ei ole käynyt niin. Tämä on ollut kiduttava ja pitkä tie. Sumuinen musta ja kärventävä tunneli. Nyt tuntuu, että olen havahtunut viimein hereille. Alan taas tavoittaa omaa sisäistä voimaani, tosin pelkään sitä, sillä se tuntuisi olevan hyvin dynaamista voimaa. En muistanut, että olen tällainen. Ikäänkuin sisälläni olisi heräämässä hurja leijona! Mennyt vuosi näyttäytyy muistissani tuskan täyteiseltä painajaisena, hyvin sekavana ja sumeana. Nyt vain ei saa tehdä sitä virhettä, että ponkaisee heti pystyyn ja alkaa juosta pää kolmantena jalkana. Kyllä sitä tietää, että sillä tavalla juoksee suoraan nenu edellä päin betoniseinää. Henkisesti on vaarana, että alan musituttaa bulldogia, koiraa joka näyttää just siltä, että on juossu viiskytäseittemän kertaa täysiä päin seinää. Ei kiitos. Mä tahdon olla maailman kaunein nainen, en bulldoggi.

Olen päättänyt, että mä olen kaunis, vaikka olenkin lihava. Merkitystä on sillä miten ne kilonsa kantaa. Toistaalta, kyllä se on vaikea sopeutua siihen, että on tullut vuodessa 20 kiloa lisää. Ei vain ole henkistä voimaa nyt laihduttaa. Sitä paitsi. Olenhan mä jo testannu miltä tuntuu olla ihannemitoissa. Ei se niin kummoista ole. Elämässä on muutakin uusia testattavia asioita.

Minut kutsuttiin ihanaan kansainväliseen taiteilijoiden, käsityöläisten ja suunnittelijoiden yhteisöön, Da Wandaan. Minulla on siellä pieni putiikki, vaikkakaan en ole sinne paljoa vielä laittanut myyntiin. Jos kiinnostaa, laittakaa suosikkeihin ja käykää välillä kurkkimassa ja jos tykkäätte, pistäkään myönteistä palautetta.
http://nimda.dawanda.com/

Minulla on serveriongelmia ollut sähköpostin kanssa. Nyt toimii ninni@nimda.fi, mutta ninni@ninninpinni.com ei toimi.