Hepuli-Alman päiväkirja

Kyllä noi lapset nykyään itsenäistyy aikaisin. Mimmikin muutti jo 3-vuotiaana omaan kämppään.

Mä sain vihdoin eläkepaperit Kelasta. Tässä on ilman rahaa kärvistelty kesästä asti. Heti tuntuu erilaiselta kun on jokin muu status, kuin "mielenterveysongelmainen äijänsä elätti". Vaikka eipä sillä pitäisi mitään merkitystä olla. On se silti hienoo, että samana päivänä rapsahtaa tilille sekä veron"pulautukset", että takautuvat eläkkeet. Musta toi kuntoutustuki-nimike on pöljä. Reilusti vaan työkyvyttömyyseläke niinkuin ennenvanhaankin. Vakuutusyhtiöllä oli puolestaan kansaneläkkeen suhteen ihan toisenlainen kanta. Väittivät mun olleen sairaslomalla viime vuoden lokakuusta tämän vuoden tammikuun loppuun. Sitten kun soitin niin tottakai virkailija, joka mun asiaa käsittelee oli jossain kokouksissa ja arvatkaa huviksenne vastaavatko nuo mihinkään soittopyyntöön. Keksin itselleni kohta jonkun alter-egon, kuten Asianajaja Irmeli Pykälä ja kirjoitan hänen nimissään vähän eri instansseihin. No joo, kunhan tämä rakki tääs vihaisena räksyttää, mutta kyllä se sattuu kun pienikin rakki neulanterävät hampaansa jonkun koipeen upottaa. Lähetän asiallisen, mutta erinomaisen jämäkän kirjeen ja pistän mukaan kaikki sairaslomatodistukset tältä vuodelta ja kyselen, että mitä siellä oikein tunaroidaan!

Jännän tuntuista olla eläkkeellä. Siis mähän saan sitten Kelalta jonkun kortin millä pääsen junalla ja bussillakin eläkeläishintaan. Pitäisköhän mennä mummojen kanssa jonnekin seuramatkalle Köyliöön tai jotain... Jotenkin nyt helpottaa vaikka luulis että tää asia on vain byrokratiaa. Jotenkin nyt antaa itselleenkin luvan toipua rauhassa ja tunnustaa itselleen, että ei voi mitään, tää homma on päässy aika vakavaksi ja krooniseksi.

Töitä vaan meinais olla koko ajan, mutta pakko kieltäytyä osasta. Mulla on velvollisuus ja oikeus suojata tätä pipipäätäni liialliselta rasitukselta. Kohta on viimeisetkin mädän keskellä hautuneet ja monella tapaa telotut älypapanat pääkopassa tärvelty, jos ei tule tolkkua. Kirja kyllä stressaa mut hengiltä. Ihan kipeetä kun joutuu tämmöistä stressaamaan eläkkeellä! Mä tarvitsisin jonkun valvomaan mun työtä. Tämä on ainutkertaista. Ikinä ennen elämässäni en ole kaivannut ulkopuolista kontrollia. Olen aina vetäny projektit läpi viimisen päälle enkä ole antanut itselleni pätkääkään lupaa viivyttelyihin ja laiskotteluihin. Nyt tuntuu ettei millään saa minkäänlaisia varageneraattoreita käyntiin. Neuleita pitää kuvata ja tekstien hiomiset ne vasta tiukkaa tekeekin. Vielä on neulottavaakin. Apuva! Minulla on salainen ase kyllä ja olisikin ihanaa jos hän pääsisi mua auttamaan. Ihan pelkkä hänen läsnäolonsakin tuo mulle energiaa. Hän on ihminen, joka on tupsahtanut elämääni ikäänkuin puun takaa. Valttikortti, jonka olemassaoloa hihassani en edes muistanut. Ihailen hänessä aitoutta, persoonan vahvuutta ja sellaista saksalaistyyppistä jämäkkyyttä ja tehokkuutta, tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Työparina täydennämme toisiamme loistavasti. Jos luet tätä tekstiä, salainen aseeni, niin turha siellä punastella. Art Director on puhunut. Ugh!

Pikkusiskon parin viikon työharjoittelujakso saatiin päätökseen ja se meni hyvin. Se päättyi lauantaina siskon suunnittelemiin ja järjestämiin korukutsuihin. Sisko hoisi työnsä tosi hyvin. Hänellä on selvästi kykyjä IT-, ja kaupalliselle alalla sekä asiakaspalveluun. Korukutsut ovat viimeiset, jotka järjestän. Kun nyt olen toistaiseksi eläkkeellä, en paljoa tienata saa ja pitää myös keskittyä tekemään asioita, joista eniten nautin ja jotka eniten ovat mua. Ne ovat myös niitä asioita, jotka kuntouttavat. Minä olen syntynyt luovaa työtä tekemään. Tahdon rauhassa luoda täällä kotona. En tahdo osallistua enää liikoja myyntiin ja markkinointiin. Ne tehtävät kuluttavat minua todella. On todellinen lahja, että on löytynyt ihminen jolle saan delegoida korujen myynnin ja markkinoinnin. Olin jo heittänyt toivon, että koskaan saan nuo asiat delegoitua, mutta sitten tämäkin ihminen putkahti puun takaa ihan yllättäen. Olen hyvin toiveikas ja iloinen ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan häneen kasvokkainkin, sillä hän ei asu täälläpäin.

Asiat näyttäisivät siis vihdoin jotensakin järjestyvän. Niin paljon vain on nyt viime päivinä tapahtunut, että mun pää ei meinaa kestää. Olen aika huonona ja heikoilla. Pelottaa tämä päivä. Ystävä tulee malliksi imetysneuleen kuvauksiin. Sitten pitäisi vielä käydä verotoimistossa ja kelassa, sillä nyt on tilanne sellainen ettei Jääkarhu pääse hoitamaan mun asioita, joten pakko mennä itse. Joudun ottamaan rauhoittavia, sillä mua kammottaa ja ahdistaa virastot. Tulee aina jotenkin tosi nöyryytetty olo siellä luukulla. Takautumia vaikeista ja ahdistavista ajoista. Mahdotonsa selittää ihmiselle joka ei ole vastaavanlaista kokenut. Postissakin pitää käydä. Yksi taulu meni kaupaksi ja se pitää postittaa. Musta tuntuu, etten millään kykene tähän kaikkeen tänään. Iltapäiväksi pitää vielä rynniä ryhmäterapiaan. Kuten sanoin, on tapahtunut aivan liikaa ja pää on sekaisin. Tuntuu tuskaisalta että pitäisi vielä ryhmässä alkaa tonkimaan omaa pääkoppaansa.

Raha-asiat kyllä mietityttää. Pitää tarkkaan ottaa selville paljonko saa tienata jos tulee jo tehdyistä hommista rahaa lähitulevaisuudessa ja miten sitten järjestän asiat ettei mene toi eläkeasia pyllylleen. Rahat, jotka mulle mahdollisesti tulee on tosi pieniä ja kustantajalta en kirjasta uskalla ottaa vielä mitään kun en tiedä jääkö sitten taas ihan tyhjän päälle jos eläke katkaistaan tai jotain. Mä sitten inhoon raha-asioiden hoitoa ja kaikkea muutenkin mihin liittyy numeroita. Tuntuu, että numerot on mun vihollisia. Mä en koskaan pärjää niiden kanssa. En mä edes kaipaa kauheesti rahaa. Sen verran vaan, että saan kotiin välillä jotain nättiä ja uutta ja itselle ja muulle perheelle kivoja vaatteita ja kenkiä. Loppujen lopuksi mun elintasotoiveissa ei ole kysymys suurista. Terveellistä ruokaa, nättejä vaatteita, nätti koti, rahaa mennä lääkäriin ja ostaa lääkkeitä. Jos jotain säästöön jää niin joku pieni halpa matka silloin tällöin ois kiva. Ei mun mielestä ole kauheesti vaadittu.

Mulla on lapsellisia toiveita. Mä tahtoisin, että joku hoitais mua. Mä tahtoisin, että joku olis mun kanssa ettei tarvitsisi olla yksin. Ei tarvitsisi puhua. Voisin rauhassa lukea, neuloa, tehdä koruja, maalata. Sitten ois seuraa. Mä arvostaisin tosi paljon sitä jos joku peittelisi mut päiväunille, silittäisi mua poskesta ja keittiäsi kahvit kun herään. Kuuntelisi mua. Uskon, että saisin siitä nyt kaiken sen voiman mitä tarvitsen selvitäkseni taas vähän eteenpäin. Sen voimin turvin jaksaisin taas antaa itsestäni muillekin. Olen kuin haavoittunut, uupunut eläin, joka tarvitsisi hoivaa. Tai sitten se on sisäinen pikkutyttöni, joka kaipaa edelleen äitiä.

Sisälläni uinuu voimakas leijona, mutta silti tunnen itseni niin pieneksi ja hoivan tarpeessa olevaksi nyt.