sunnuntai, marraskuu 04, 2007
ihan kivaa kerrottavaa
Olen tosi vähän joutunut käyttämään bentsoja viime viikkojen aikana. Jotenkin olen saanut itselleni ja ympäristölleni jyrättyä läpi sen, että mun on itsekkäästi luotava ne elintavat ja toimintametodit millä pysyn järjissäni ja jotakuinkin toimintakykyisenä. Tämä perheenäiti ei totisesti ole normikamaa. *huokaus*
Tosi pahaa tekee aivoille nyt kaikki meteli ja kouhkaus. Viikonlopun jaksoin ihan hyvin kun sieltä Virosta tulin, ottaen huomioon että tuollaisesta reissusta kroppani ja aivoni toipuvat monta päivää. Alkuviikosta Luukas oli kipeänä, joten hoisin häntä eikä sellaista omaa hiljaista aikaa oikein ollut. En voi sille mitään, mutta mun olo käy hyvin tuskaiseksi jos on elämässä liikaa hälinää ja liian vähän hiljaista aikaa koota ajatuksia ja palautua. Lähdin siksi pariksi päiväksi ystävän luo maalle hiljentymään. Kävin torstaina Porvoossa kirjani pääsponsorin luona ja sain ihania uusia lankoja testattavaksi.
Vaikka olen vieläkin todella heikko, olen silti odottanut tätä vaihetta toipumisessa jo kuukausi kaupalla. Olen ihmetellyt ja pelännyt kun toipuminen ei ole edennyt samoin kuin ennen. Yleensä minulle käy niin, että tilani pahennuttua, pahaa vaihetta kestää muutama kuukausi ja sitten voimat alkavat palautua ja kuin itsestäni ponkaisen taas jaloilleni. Olen jo monta kertaa kirjoittanut, että nyt ei ole käynyt niin. Tämä on ollut kiduttava ja pitkä tie. Sumuinen musta ja kärventävä tunneli. Nyt tuntuu, että olen havahtunut viimein hereille. Alan taas tavoittaa omaa sisäistä voimaani, tosin pelkään sitä, sillä se tuntuisi olevan hyvin dynaamista voimaa. En muistanut, että olen tällainen. Ikäänkuin sisälläni olisi heräämässä hurja leijona! Mennyt vuosi näyttäytyy muistissani tuskan täyteiseltä painajaisena, hyvin sekavana ja sumeana. Nyt vain ei saa tehdä sitä virhettä, että ponkaisee heti pystyyn ja alkaa juosta pää kolmantena jalkana. Kyllä sitä tietää, että sillä tavalla juoksee suoraan nenu edellä päin betoniseinää. Henkisesti on vaarana, että alan musituttaa bulldogia, koiraa joka näyttää just siltä, että on juossu viiskytäseittemän kertaa täysiä päin seinää. Ei kiitos. Mä tahdon olla maailman kaunein nainen, en bulldoggi.
Olen päättänyt, että mä olen kaunis, vaikka olenkin lihava. Merkitystä on sillä miten ne kilonsa kantaa. Toistaalta, kyllä se on vaikea sopeutua siihen, että on tullut vuodessa 20 kiloa lisää. Ei vain ole henkistä voimaa nyt laihduttaa. Sitä paitsi. Olenhan mä jo testannu miltä tuntuu olla ihannemitoissa. Ei se niin kummoista ole. Elämässä on muutakin uusia testattavia asioita.
Minut kutsuttiin ihanaan kansainväliseen taiteilijoiden, käsityöläisten ja suunnittelijoiden yhteisöön, Da Wandaan. Minulla on siellä pieni putiikki, vaikkakaan en ole sinne paljoa vielä laittanut myyntiin. Jos kiinnostaa, laittakaa suosikkeihin ja käykää välillä kurkkimassa ja jos tykkäätte, pistäkään myönteistä palautetta.
http://nimda.dawanda.com/
Tosi pahaa tekee aivoille nyt kaikki meteli ja kouhkaus. Viikonlopun jaksoin ihan hyvin kun sieltä Virosta tulin, ottaen huomioon että tuollaisesta reissusta kroppani ja aivoni toipuvat monta päivää. Alkuviikosta Luukas oli kipeänä, joten hoisin häntä eikä sellaista omaa hiljaista aikaa oikein ollut. En voi sille mitään, mutta mun olo käy hyvin tuskaiseksi jos on elämässä liikaa hälinää ja liian vähän hiljaista aikaa koota ajatuksia ja palautua. Lähdin siksi pariksi päiväksi ystävän luo maalle hiljentymään. Kävin torstaina Porvoossa kirjani pääsponsorin luona ja sain ihania uusia lankoja testattavaksi.
Vaikka olen vieläkin todella heikko, olen silti odottanut tätä vaihetta toipumisessa jo kuukausi kaupalla. Olen ihmetellyt ja pelännyt kun toipuminen ei ole edennyt samoin kuin ennen. Yleensä minulle käy niin, että tilani pahennuttua, pahaa vaihetta kestää muutama kuukausi ja sitten voimat alkavat palautua ja kuin itsestäni ponkaisen taas jaloilleni. Olen jo monta kertaa kirjoittanut, että nyt ei ole käynyt niin. Tämä on ollut kiduttava ja pitkä tie. Sumuinen musta ja kärventävä tunneli. Nyt tuntuu, että olen havahtunut viimein hereille. Alan taas tavoittaa omaa sisäistä voimaani, tosin pelkään sitä, sillä se tuntuisi olevan hyvin dynaamista voimaa. En muistanut, että olen tällainen. Ikäänkuin sisälläni olisi heräämässä hurja leijona! Mennyt vuosi näyttäytyy muistissani tuskan täyteiseltä painajaisena, hyvin sekavana ja sumeana. Nyt vain ei saa tehdä sitä virhettä, että ponkaisee heti pystyyn ja alkaa juosta pää kolmantena jalkana. Kyllä sitä tietää, että sillä tavalla juoksee suoraan nenu edellä päin betoniseinää. Henkisesti on vaarana, että alan musituttaa bulldogia, koiraa joka näyttää just siltä, että on juossu viiskytäseittemän kertaa täysiä päin seinää. Ei kiitos. Mä tahdon olla maailman kaunein nainen, en bulldoggi.
Olen päättänyt, että mä olen kaunis, vaikka olenkin lihava. Merkitystä on sillä miten ne kilonsa kantaa. Toistaalta, kyllä se on vaikea sopeutua siihen, että on tullut vuodessa 20 kiloa lisää. Ei vain ole henkistä voimaa nyt laihduttaa. Sitä paitsi. Olenhan mä jo testannu miltä tuntuu olla ihannemitoissa. Ei se niin kummoista ole. Elämässä on muutakin uusia testattavia asioita.
Minut kutsuttiin ihanaan kansainväliseen taiteilijoiden, käsityöläisten ja suunnittelijoiden yhteisöön, Da Wandaan. Minulla on siellä pieni putiikki, vaikkakaan en ole sinne paljoa vielä laittanut myyntiin. Jos kiinnostaa, laittakaa suosikkeihin ja käykää välillä kurkkimassa ja jos tykkäätte, pistäkään myönteistä palautetta.
http://nimda.dawanda.com/
