Hepuli-Alman päiväkirja

Heippos!

2010-02-06T21:54:00.001+02:00

On kyllä pitkä aika siitä kun olen taas viitsinyt tännekin kirjoitella. Jos vielä on tällä blogilla lukijoita niin siirtykäätten uuteen osoitteeseen: http://nimuelsdiary.blogspot.com/

Pitkästä aikaa!

2008-03-19T21:18:00.002+02:00

Kiitos että olette olleet edelleen kiinnostuneita minusta.

En ole tuntenut tarvetta kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan kirjoittaminen palveli aikansa ja kenties vielä tulevaisuudessa jälleen jaan ihmisille elämäni tapahtumia ja ajatuksiani.

Vietän hiljaista ja rauhallista elämää kotona. Olen kärsinyt paljon ja perheellämme on ollut vaikeaa. Minua kuitenkin ilahduttaa että lapsemme ovat säilyttäneet tasapainoisuutensa ja ovat valoisia ja energisiä, iloisia pieniä ihmisiä. Luukas 5 on oppinut lukemaan ja laskemaan. Mimosa 3 tykkää leikkiä prinsessaa ja äitiä.

Välillä myrsky nousee ja tuskan aallot pyyhkäisevät ylitse. Silloin ei kykene muistamaan miten etuoikeutettu sitä onkaan kun on kuitenkin löytänyt elämän tarkoituksen, saa elää ystävien ja rakkaidensa keskuudessa ja tietää että kaikki tuska maailmankaikkeudessa on väliaikaista.

Mitä olen tehnyt viime aikoina?
Olen istuttanut puutarhoja, suunnitellut ja rakentanut kauniita rakennuksia, suunnitellut fantasia-asuja ja tutustunut loistaviin ihmisiin ympäri maailman. Olen myös järjestänyt tanssiaisia ja teemajuhlia.

Olen löytänyt paikan jossa en ole sairas. Paikan, jossa jaksan kävellä, juosta, jossa osaan lentää. Minut löytää nykyään virtuaalitodellisuudesta nimeltä Second Life. Jos joskus piipahdatte siellä, seikkailen siellä nimellä Nimuel Nightfire. Tulkaa tervehtimään. Kenties vien teidät tanssimaan haltijarumpujen tahtiin tai ehkä kuuntelemme vesiputouksen solinaa puutarhassani ja juttelemme. Olen suunnittelija, juhlien järjestäjä ja keskiaikainen bardi. Jos tahdotte, laulan teille, soitan harppua, lyyraa, tai huilua taikka lausun runon.

Nyt minun pitää mennä. Olen saanut toimeksiannoksi suunnitella ja sisustaa tanssilattiat ja ulkotilat ystävieni tuleviin häihin.

paniikki

2007-12-11T19:26:00.000+02:00

Mulla on tosi ahdistava olo. Stressi ja ahdistus on tässä kasvaneet nyt muutamien kuukausien aikana siihen pisteeseen, että todennäköisesti kohta tapahtuu jotain ikävää. Mä en tajua miten pystyisin sen enää välttämään.

Mulla on angiina ja huomenna pitäisi hehkeänä mennä kustantajan luoksen neuvotteluihin. Mulla on paniikki! Musta tuntuu ettei tosta kirjaprojektista tule yhtään mitään. Mä joudun suuriin vaikeuksiin, jos en pysty viemään sitä läpi ja mitä enemmän asia mua stressaa, sitä huonommaksi toimintakyky menee. Tuntuu ettei maailmassa ole ainuttakaan, joka mua tässä asiassa pystyisi tukemaan. Olen tän painajaisen kanssa yksin. Mun rakkaasta kirjaprojektista on tullu mulle painajainen. Kyse on teknisistä ongelmista ja jäljellä olevan työn määrästä. Mä näännyn niiden alle.

Tekis mieli paeta ulkomaille. Tuntuu nurkkaanajetulta.

Kaiken pitäisi olla nyt hyvin. Mun pitäisi levätä eläkkeellä ja tehdä rauhassa asioita, jotka tuntuu hyvältä. Sen sijaan on tämä paska.

eläkeläinen

2007-11-26T09:08:00.000+02:00

Kyllä noi lapset nykyään itsenäistyy aikaisin. Mimmikin muutti jo 3-vuotiaana omaan kämppään.

Mä sain vihdoin eläkepaperit Kelasta. Tässä on ilman rahaa kärvistelty kesästä asti. Heti tuntuu erilaiselta kun on jokin muu status, kuin "mielenterveysongelmainen äijänsä elätti". Vaikka eipä sillä pitäisi mitään merkitystä olla. On se silti hienoo, että samana päivänä rapsahtaa tilille sekä veron"pulautukset", että takautuvat eläkkeet. Musta toi kuntoutustuki-nimike on pöljä. Reilusti vaan työkyvyttömyyseläke niinkuin ennenvanhaankin. Vakuutusyhtiöllä oli puolestaan kansaneläkkeen suhteen ihan toisenlainen kanta. Väittivät mun olleen sairaslomalla viime vuoden lokakuusta tämän vuoden tammikuun loppuun. Sitten kun soitin niin tottakai virkailija, joka mun asiaa käsittelee oli jossain kokouksissa ja arvatkaa huviksenne vastaavatko nuo mihinkään soittopyyntöön. Keksin itselleni kohta jonkun alter-egon, kuten Asianajaja Irmeli Pykälä ja kirjoitan hänen nimissään vähän eri instansseihin. No joo, kunhan tämä rakki tääs vihaisena räksyttää, mutta kyllä se sattuu kun pienikin rakki neulanterävät hampaansa jonkun koipeen upottaa. Lähetän asiallisen, mutta erinomaisen jämäkän kirjeen ja pistän mukaan kaikki sairaslomatodistukset tältä vuodelta ja kyselen, että mitä siellä oikein tunaroidaan!

Jännän tuntuista olla eläkkeellä. Siis mähän saan sitten Kelalta jonkun kortin millä pääsen junalla ja bussillakin eläkeläishintaan. Pitäisköhän mennä mummojen kanssa jonnekin seuramatkalle Köyliöön tai jotain... Jotenkin nyt helpottaa vaikka luulis että tää asia on vain byrokratiaa. Jotenkin nyt antaa itselleenkin luvan toipua rauhassa ja tunnustaa itselleen, että ei voi mitään, tää homma on päässy aika vakavaksi ja krooniseksi.

Töitä vaan meinais olla koko ajan, mutta pakko kieltäytyä osasta. Mulla on velvollisuus ja oikeus suojata tätä pipipäätäni liialliselta rasitukselta. Kohta on viimeisetkin mädän keskellä hautuneet ja monella tapaa telotut älypapanat pääkopassa tärvelty, jos ei tule tolkkua. Kirja kyllä stressaa mut hengiltä. Ihan kipeetä kun joutuu tämmöistä stressaamaan eläkkeellä! Mä tarvitsisin jonkun valvomaan mun työtä. Tämä on ainutkertaista. Ikinä ennen elämässäni en ole kaivannut ulkopuolista kontrollia. Olen aina vetäny projektit läpi viimisen päälle enkä ole antanut itselleni pätkääkään lupaa viivyttelyihin ja laiskotteluihin. Nyt tuntuu ettei millään saa minkäänlaisia varageneraattoreita käyntiin. Neuleita pitää kuvata ja tekstien hiomiset ne vasta tiukkaa tekeekin. Vielä on neulottavaakin. Apuva! Minulla on salainen ase kyllä ja olisikin ihanaa jos hän pääsisi mua auttamaan. Ihan pelkkä hänen läsnäolonsakin tuo mulle energiaa. Hän on ihminen, joka on tupsahtanut elämääni ikäänkuin puun takaa. Valttikortti, jonka olemassaoloa hihassani en edes muistanut. Ihailen hänessä aitoutta, persoonan vahvuutta ja sellaista saksalaistyyppistä jämäkkyyttä ja tehokkuutta, tarkkuutta ja täsmällisyyttä. Työparina täydennämme toisiamme loistavasti. Jos luet tätä tekstiä, salainen aseeni, niin turha siellä punastella. Art Director on puhunut. Ugh!

Pikkusiskon parin viikon työharjoittelujakso saatiin päätökseen ja se meni hyvin. Se päättyi lauantaina siskon suunnittelemiin ja järjestämiin korukutsuihin. Sisko hoisi työnsä tosi hyvin. Hänellä on selvästi kykyjä IT-, ja kaupalliselle alalla sekä asiakaspalveluun. Korukutsut ovat viimeiset, jotka järjestän. Kun nyt olen toistaiseksi eläkkeellä, en paljoa tienata saa ja pitää myös keskittyä tekemään asioita, joista eniten nautin ja jotka eniten ovat mua. Ne ovat myös niitä asioita, jotka kuntouttavat. Minä olen syntynyt luovaa työtä tekemään. Tahdon rauhassa luoda täällä kotona. En tahdo osallistua enää liikoja myyntiin ja markkinointiin. Ne tehtävät kuluttavat minua todella. On todellinen lahja, että on löytynyt ihminen jolle saan delegoida korujen myynnin ja markkinoinnin. Olin jo heittänyt toivon, että koskaan saan nuo asiat delegoitua, mutta sitten tämäkin ihminen putkahti puun takaa ihan yllättäen. Olen hyvin toiveikas ja iloinen ja odotan innolla, että pääsen tutustumaan häneen kasvokkainkin, sillä hän ei asu täälläpäin.

Asiat näyttäisivät siis vihdoin jotensakin järjestyvän. Niin paljon vain on nyt viime päivinä tapahtunut, että mun pää ei meinaa kestää. Olen aika huonona ja heikoilla. Pelottaa tämä päivä. Ystävä tulee malliksi imetysneuleen kuvauksiin. Sitten pitäisi vielä käydä verotoimistossa ja kelassa, sillä nyt on tilanne sellainen ettei Jääkarhu pääse hoitamaan mun asioita, joten pakko mennä itse. Joudun ottamaan rauhoittavia, sillä mua kammottaa ja ahdistaa virastot. Tulee aina jotenkin tosi nöyryytetty olo siellä luukulla. Takautumia vaikeista ja ahdistavista ajoista. Mahdotonsa selittää ihmiselle joka ei ole vastaavanlaista kokenut. Postissakin pitää käydä. Yksi taulu meni kaupaksi ja se pitää postittaa. Musta tuntuu, etten millään kykene tähän kaikkeen tänään. Iltapäiväksi pitää vielä rynniä ryhmäterapiaan. Kuten sanoin, on tapahtunut aivan liikaa ja pää on sekaisin. Tuntuu tuskaisalta että pitäisi vielä ryhmässä alkaa tonkimaan omaa pääkoppaansa.

Raha-asiat kyllä mietityttää. Pitää tarkkaan ottaa selville paljonko saa tienata jos tulee jo tehdyistä hommista rahaa lähitulevaisuudessa ja miten sitten järjestän asiat ettei mene toi eläkeasia pyllylleen. Rahat, jotka mulle mahdollisesti tulee on tosi pieniä ja kustantajalta en kirjasta uskalla ottaa vielä mitään kun en tiedä jääkö sitten taas ihan tyhjän päälle jos eläke katkaistaan tai jotain. Mä sitten inhoon raha-asioiden hoitoa ja kaikkea muutenkin mihin liittyy numeroita. Tuntuu, että numerot on mun vihollisia. Mä en koskaan pärjää niiden kanssa. En mä edes kaipaa kauheesti rahaa. Sen verran vaan, että saan kotiin välillä jotain nättiä ja uutta ja itselle ja muulle perheelle kivoja vaatteita ja kenkiä. Loppujen lopuksi mun elintasotoiveissa ei ole kysymys suurista. Terveellistä ruokaa, nättejä vaatteita, nätti koti, rahaa mennä lääkäriin ja ostaa lääkkeitä. Jos jotain säästöön jää niin joku pieni halpa matka silloin tällöin ois kiva. Ei mun mielestä ole kauheesti vaadittu.

Mulla on lapsellisia toiveita. Mä tahtoisin, että joku hoitais mua. Mä tahtoisin, että joku olis mun kanssa ettei tarvitsisi olla yksin. Ei tarvitsisi puhua. Voisin rauhassa lukea, neuloa, tehdä koruja, maalata. Sitten ois seuraa. Mä arvostaisin tosi paljon sitä jos joku peittelisi mut päiväunille, silittäisi mua poskesta ja keittiäsi kahvit kun herään. Kuuntelisi mua. Uskon, että saisin siitä nyt kaiken sen voiman mitä tarvitsen selvitäkseni taas vähän eteenpäin. Sen voimin turvin jaksaisin taas antaa itsestäni muillekin. Olen kuin haavoittunut, uupunut eläin, joka tarvitsisi hoivaa. Tai sitten se on sisäinen pikkutyttöni, joka kaipaa edelleen äitiä.

Sisälläni uinuu voimakas leijona, mutta silti tunnen itseni niin pieneksi ja hoivan tarpeessa olevaksi nyt.

Farbodia lainaten: Sekavaa aikaa

2007-11-16T12:57:00.000+02:00

Mä olen BB-fani. Mulla on 24/7 ja musta on ihanaa välillä heittäytyä vapaalle ja olla rauhassa tirkistelevä pissis. Tiedättekö, kaikkea ei tarvitse elämässä ottaa niin vakavasti. Ihmisestä saa löytyä ulottuvuuksia.

Mä tykkäisin ihan sikana ottaa haasteekseni mennä ens vuonna Big Brotheriin, mutta olisi lapsia kohtaan väärin että äiti olisi pahimmassa tapauksessa 3kk pois. Lisäksi media repis mut kappaleiksi ja tonkisi mun syvälle kaappiin piilottamani luurangot esiin. Muuten se olis mielettömän kasvattava kokemus. Ottaisin sen haasteena itseäni vastaan. Mä tiedän, että olisin tosi hyvä siellä, mutta nallekarkit ei aina mene tasan. Lapset ja Jääkarhu ovat tärkeimmät.

Pikkusysteri on mulla pari viikkoa työharjoittelussa. Menee tosi hyvin ja kummallekin tämä on hyvä kokemus. Pikkusisko on harjoitellut koneella varastokirjanpitoa ja inventaariota käyttäen Access-ohjelmaa. Siskosta tulee isona nörtti eli nörde. Voidaan sitten perustaa perheyritys, jossa on Jääkarhu ja systeri sekä mie. Sellainen monialaosakeyhtiö, jossa voidaan hyödyntää kaikkien osaamista. Aina pitää olla visioita vaikka tarpois just elämässään siellä harmaassa kivessä. Olen antanut syställe pari mielenkiintoista projektia, jotka hän harjoittelujaksolla toteuttaa.

Kirjaprojekti stressaa mua nyt tosi paljon. On paljon seikkoja, joissa olisi pitänyt toimia toisin ja tahtoisin projektin äkkiä pois käsistä, sillä vielä on paljon työtä, joka ei ole hommassa mun ydinosaamista. Tämä eka kirja on sellainen, että monelta osin olen mennyt pylly eellä puuhun ja joutunut maksamaan oppirahoja. Nyt on kuitenkin tietynlainen pioneerityö tehty ja jatkossa tiedän monta hommaa tehdä paremmin. Nykyinen neulojani jää äitiyslomalle ja uuden neulojan kanssa aloitetaan välittömästi uusi kirjaprojekti kun tämä nykyinen saadaan alta pois. Luovuus ei ainakaan näytä ehtymisen merkkejä.

Oon taas ollu omituisen kipeä. Stressistä seuraa mulla aina sellainen reaktio, että tuntuu etten saa mitään tehtyä kunnolla loppuun ja sitten tulee fyysisiä oireita. Nytkin meinaa migreeni pukata päälle. Vatsa on huonona. Pitää siis ottaa vatsalääkettä, että pötsi kestää muut lääkkeet, kuten Panacodin fibromyalgiakipuun ja sitten vielä pahoinvointilääkettä perään etten oksenna lääkkeitä pihalle. Kipee, kipee olo, mutta ois vaan niin paljon tekemistä...

juhlapuheeni

2007-11-09T12:13:00.001+02:00

Jokin aika sitten minut kutsuttiin pitämään puhe hyväntekeväisyysjuhlaan. En päässyt itse paikalle, mutta lähetin puheeni tekstinä ja pyysin jonkun lukemaan sen paikan päällä. Sain paljon kannustavaa kiitosta ja minulta pyydettiin myös lupa saada käyttää tekstiäni eräässä ammattijulkaisussa. Teksti lähtee myös Intiaan, jossa kyseisen hyväntekeväisyyskampanjan kohdealue sijaitsee. Tuli hyvä mieli hyvästä palautteesta.

Ajattelin julkaista tekstin myös tässä päiväkirjassa, sillä minua todella kosketti tuo hyväntekeväisyyskampanja, koska sen teema oli niin lähellä omaa sydäntäni.

PUHE:

Hyvä peittojuhlayleisö. Kun sain kuulla projektista, jossa Kellokosken
sairaalassa hoitajat ja potilaat ovat yhdessä neuloneet peittoja
hyväntekeväisyyteen, tunteeni olivat moninaiset. Olin monella tapaa
liikuttunut, sillä itsekin olen huonossa kunnossa istunut
vastaanotto-osastolla puikot kilisten. Tuntui, että silloin neulominen
rauhoitti mielen mustaa jähmeää myrskyä. Tuntui, että pystyn vielä johonkin,
vaikka niin monissa asioissa oli taudin myötä invalidisoitunut. Jos suusta
ei saanut lähtemään yhtään sanaa ilman kärsimystä ja suuria ponnisteluja,
kädet vielä sentään toimivat. Puikkojen rytmikäs kilinä ja tasaista vauhtia
edistyvä neule tyynnyttivät ja toivat lohtua. Kun keskittyi neulomiseen, sai
lomaa pelottavilta ja ahdistavilta ajatuksilta. Pääsi ikäänkuin omasta
sisäisestä kidutuskammiostaan ulos. Joskus kun on todella vaikeaa, ei jaksa
neuloa kun muutaman silmukan. Silti yksikin neulottu silmukka edustaa
tervettä osaa itsessä.

Näin silmissäni, miten hoitajat jalkautuvat potilaiden pariin ja istuvat
rinta rinnan lankakerät pomppoillen sohvilla ja kuvittelin miten kotoisa,
lohdullinen ja harras tunnelma siellä on vallinnut. Ei merkkiäkään mistään
sellaisesta asetelmasta, että hoitajat ja potilaat olisivat jotenkin
eriarvoisessa asemassa. Muutenkin kaksi ihan eri yhteiskuntaluokan neulojaa
mahtuvat aina samaan seuraan kun on yhteinen mielenkiinnonkohde. Köyhä
opiskelija kirpparilta ostettua vanhaa purkulankakerää sukiksi muuntamassa
ja rouva toimitusjohtaja cashmir/silkki/alpakkaneuleen kimpussa. Myöskään
ikäerot eivät ole ongelma. Isännöimissäni neulomistapahtumissa nuorimmat
ovat koululaisia ja vanhimmat kahdeksankymppisiä mummoja.

Havaitsin tässä vielä erään hyvin tärkeän näkökulman. Mieleeni tuli Raamatun
kertomus lesken rovosta. Hän antoi vähästään kaiken, mitä hänellä oli
annettavissa. Tässä projektissa avun tarpeessa oleva auttaa toista
avuntarpeessa olevaa. Mielenterveyskuntoutuja on usein hyvin haavoittuvainen
ja heikoilla. Hän kaipaa hoitoa, apua ja huolenpitoa. Niin kaipaavat nekin
ihmiset, jotka näistä iloisista lämpimistä peitoista saavat nauttia.
Edesmenneellä evakkomummollani oli tapana sanoa. "Hyvä antaa vähästkii, paha
ei anna paljostkaa." Tästä päästäänkin teemaan hyvyys. Sitä ennen kerron
hieman siitä miten minä löysin tieni neulomisen pariin.

Kesä 2004 oli aikamoinen kesä perheellemme. Siihen mahtui paljon sekä
tuskaa, että iloa. Kuopukseni odotusaika oli todella vaikea ja kärsin
loppuajasta valtavista kivuista. Vihdoin syntyi terve pieni tyttö. Rakas
isoäitini kuoli kuukautta myöhemmin. Minulla oli siinä vauva ja 2-vuotias
esikoiseni hoidettavana ja suru oli valtava. Sairastuin lopulta vakavaan
synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kaiken keskellä minusta kuitenkin
tuntui, että minun täytyi nyt kirjaimellisesti tarttua puikkoihin, sillä
mamma oli ollut sukumme neuloja. Koko lapsiensa, lapsien lapsien ja
lastenlastenlapsien elämän ajan hän oli pitänyt meidät kaikki lapasissa ja
sukissa. Olimme mamman kanssa toisillemme ne läheisimmät sukulaiset ja niin
minusta tuntui, että olin oikeutettu manttelinperijä.

En ollut neulonut vuosikausiin. Koulussa tietenkin opin taidon ja yhdessä
mamman kanssa myös neuloimme Barbie-nukeilleni hienoja neuleasuja. Perin
mamman puikot ja langat ja kävin toimeen. Siitä lähtien en ole laskenut
puikkoja käsistäni. Neuloin kuumeisesti. Hurahdin täysin. Alkoi syntyä
perheelle, ystäville ja sukulaisille mitä moninaisimpia asusteita.
Neulominen oli minun surutyöni. Huomasin, että lääkehoidon ja keskusteluavun
lisäksi neulomisella oli mittava merkitys toipumisessani. Samaa olen kuullut
monelta muultakin neulojalta. On ollut ilo tutustua lukuisiin neulonnan
harrastajiin. Meitä on satojen neulojien porukka internetissä, jossa meillä
on kullakin oma neulontapäiväkirjamme, johon raportoimme harrastustamme
kuvin ja sanoin ja joissa voimme myös kommunikoida toistemme kanssa. Lisäksi
on kaikenlaisia yhteisiä projekteja, joista osa on myös, kuten tämä
peittoprojektikin, hyväntekeväisyysprojekteja. Neulojat ovat myös hyvin
kansainvälistä sakkia nykyään, sillä neuleblogeja on tuhansia ympäri
maapallon. Näin nykypolven puikottelijat saavat tuntea kuuluvansa modernilla
tavalla siihen pitkään sukupolvien jatkumoon, jossa ollaan yhdessä
kokonnuttu neulomaan. Neulominen on ollut, varsinkin ennen vanhaan käytännön
tarpeesta lähtevää hommaa, mutta suuri merkitys on myös sillä, että se
rauhoittaa, lievittää stressiä ja vahvistaa ihmisten välistä
yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Minulle kävi niin, että vähitellen neulomisesta tuli minulle mieluisa työ.
Kun olin aktiivisesti mukana, minulle tarjoutui tilaisuus mm. pitää puheita
neulomisesta käsityömessuilla. Pari kertaa olen ollut myös TV:ssä: Kerran
seiskan uutisissa ja kerran aamuteeveessä puhumassa neulomisesta ja
mielenterveyskuntoutumisesta. Sitten jotkut ihmiset tykästyivät
suunnittelemiini neulemalleihin ja tahtoivat niihin ohjeita. Aluksi
kirjoitin niitä harrastajien nettilehteen ja sitten avaitui mahdollisuus
suunnitella myös neulelankojen maahantuojille. Liitin siis neulesuunnittelun
yritystoimintaani. Nyt olen tekemässä omaa neulemallikirjaa Suomen
suurimpiin lukeutuvalle kustantajalle.

Siinä siis minun tarinani. Olen sairastunut uudelleen, mutta pikkuhiljaa
taas pääsemässä jaloilleni. Puikot ovat tuttu ja turvallinen, lohduttava ja
kannustava seuralainen tällä usein niljaisella ja kivisellä tiellä kohti
toipumista.

Takaisin teemaan hyvyys. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu se, että hän tahtoo
tuntea olevansa tarpeellinen. Usein mielenterveyskuntoutujasta tuntuu, että
hänestä ei ole kellekään mitään iloa. Tällaisen hyväntekeväisyyskampanjan
avulla olette kaikki varmasti yhdessä huomanneet, että jokainen on
tarpeellinen, tekeepä hän vähän tai paljon. Kaikki halukkaat ovat saaneet
olla mukana hyvän tekemisessä. Työhönne liittyy vahvasti eräs kreikkalainen
sana: agape. Se on rakkauden muoto, joka merkitsee periaatteeseen perustuvaa
rakkautta lähimmäistä kohtaan ja nimenomaan tämä rakkaus merkitsee
aktiivista toimintaa. Se, että te olette osoittaneet tätä rakkautta niitä
kohtaan, jotka nämä peitot saavat käyttöönsä on sitä parasta työtä jota
ihmiskunnan jäsen voi toista ihmiskunnan jäsentä kohtaan tehdä. Ajatelkaa,
miltä tuntuu siitä avun tarpeessa olevasta, joka saa kauniin käsinneulotun
peiton yllensä suojaamaan kylmältä. Hän havaitsee, että häntä pidetään niin
tärkeänä ja arvokkaana, että hänelle on neulottu peitto. Tässä on nyt kolme
ihmisryhmää, jotka kaikki ovat voittajia tässä kampanjassa. Neulojat, ne,
jotka peiton saavat ja ne ihmiset, jotka tämän kampanjan ovat alulle
pistäneet ja jotka toimivat välittäjinä neulojien ja peittojen saajien
välillä. Voimme totisesti sanoa, että yhdessä olemme enemmän.

Minäkin olen harrastanut hieman hyväntekeväisyyttä. Huomasin silloin
osastolla ollessani, että moni muukin potilas olisi tahtonut ryhtyä kanssani
neulomaan, vaikka oli huonossa kunnossa niinkuin minäkin. Niinpä käynnistin
internetissä kampanjan kerätäkseni ihmisiltä ympäri Suomen lankaa tätä
tarkoitusta silmällä pitäen. Kerroin kampanjasta myös tv:n aamutelevisiossa.
Lankoja tuli valtavasti. Osan niistä luovutin mm. nuoriso-osastojen
yhteydessä toimivalle Kalliomaan koululle. Kannustaakseni teitä jatkamaan
tätä hyvän tekemistä tulen luovuttamaan ison säkillisen lankaa myös teille.

Mietin, että jollakulla tutkijalla olisi mielenkiintoinen työ siinä, että
hän seuraisi miten neulominen vaikuttaa sairaalahoidossa oleviin
mielenterveyspotilaisiin. Rohkenen epäillä, että ei se ainakaan pahenna
oloa.

Lopuksi voin vain todeta:

Hyvin tehty, jatkakaa samaan malliin.

himoneuloja, neulomisaktivisti, neulesuunnittelija,

(nimeni)

Jokelan ampumistapaus

2007-11-09T11:30:00.000+02:00

Toi Jokelan tapaus ei ensin näyttäny tuntuvan juuri miltään. Mulla kun tän sairauden takia ei noi normaalit psyyken mekanismit toimi niinku pitäis. Sitten huomasin, että ilmeisesti mun tapani reagoida asiaan oli painajaiset ja vatsan kääntyminen nurin vesiripulille. Koskettaa sikäli, että tapahtui ihan tossa naapuripaikkakunnalla. Lähiomainen on myös torstaisin Jokelassa töissä ja soitti tossa aamulla ihan ahdistuneena, että siellä vieläkin porukat kokoontuu ihan paniikissa yhteen itkemään tai vain tuijottamaan eteensä. Nuoret ovat olleet tosi yhteisöllisiä. Tytöt ja pojat itkeneet rinta rinnan ja lohdutelleet toisiaan.

24-vuotias uhri on ollut 3- ja 5-vuotiaiden lasten yksinhuoltaja, joka on jatkanut lapset saatuaan kesken jääneitä lukio-opintojaan. Lähiomaiseni tunsi terveydenhoitajan. Televisiossa haastateltiin piiritystilanteen aikana miestä, jonta kahdesta pojasta toiseen saatiin yhteys kännykällä, toiseen ei. myöhemmin selvisi, että toinen pojista oli yksi kuolonuhreista.

Järkyttävää on ollut toimittajien tahdittomuus hyökätä alaikäisten kimppuun haastattelemaan vielä kun lapset ja nuoret ovat olleet ihan shokissa. Käsittääkseni lapsen haastatteluun tarvitaan huoltajan lupa. Osa toimittajista oli ollut puoliväkisin tunkemassa surevien ihmisten koteihin jo keskiviikkoiltana. Nykyään pitää näköjään suojella lapsiaan sekä aseen kanssa riehuvilta sosiaalidarvinisteilta, että röyhkeiltä sopivaisuden rajat ylittäviltä toimittajilta.

Onko sosiaalidarvinismi nouseva uhka? Vaikka sen äärikannattajat ja järkyttäviin toimiin ryhtyvät yksilöt olivat kuinka pieni marginaalinen ryhmä yhteiskunnissa tahansa, yksikin ampujan kaltaisesti hurahtanut voi aiheuttaa satojen ja tuhansien ihmisten kriisiytymisen. Kysyn, onko tämä uhka, koska tämä ei ole minun tiedossani tänä vuonna ainut murheellinen ja järkyttävä tapaus Suomessa, jossa rikoksentekijä on sekaantunut mm. äärioikeistolaisuuteen.
Lähipiirissäni mies uhkasi tappaa vaimonsa, vaimon sukulaisia ja ulkomaalaistaustaisia työtovereita, mutta osa ihmisistä oli jonkin aikaa poliisisuojelussa ja osa pakeni kotoaan. Joitakin päiviä pelossa elettiin ja sitten saapui tieto, että mies oli surmannut itsensä. Helpotus oli suuri kun tällä kertaa kuolleita tuli vain yksi, vaikkakin suru ja järkytys oli pitkään suurta ja on yhä. Myös tässä tapauksessa mies oli puhunut samansuuntaisia kuin Jokelan ampuja. Väkivaltaa ihannoivat ääriliikkeet totisesti voivat käydä vaarallisiksi.

Luonnonvalintaa tosiaan tapahtuu luonnossa. Heikommilla on huonommat edellytykset lisääntyä ja säilyä hengissä. Kuitenkin jo vähänkin enemmän biologialtaan ihmisen kaltaiset eläimet, mm. kädelliset huolehtivat toisistaan: tonkivat loisia toistensa turkeista ja kantavat ruokaa loukkaantuneille lajitovereilleen, surevat kuolleita lajitovereitaan yms.

Tässä ampumatapauksessa ampuja on asettanut itsensä jumalankaltaiseksi olennoksi, jolla on oikeus eliminoida mielestään ihmiskunnan tyhmempiä ja heikompia jäseniä. Voidaanko tässä tapauksessa enää puhua luonnonvalinnasta? Ei. Tämä on ihmisyksilön valintaa. Luonto korjaa nykyään myös ihmisiä ilman ihmisen omaa avustustakin. Miljoonat kuolevat tauteihin ja vammaisuuteen ilman aktiivista eliminoimistakin. Ihmisyyttä on se, että me pidämme huolen heikommista emmekä ota omiin käsiimme oikeutta päättää toisen elämästä. Murheellista, että ampuja on sekaantunut filosofioissaan raiteille, jolla osoittautui olevan perin surullinen lopputulos.

ihan kivaa kerrottavaa

2007-11-04T10:36:00.000+02:00

Olen tosi vähän joutunut käyttämään bentsoja viime viikkojen aikana. Jotenkin olen saanut itselleni ja ympäristölleni jyrättyä läpi sen, että mun on itsekkäästi luotava ne elintavat ja toimintametodit millä pysyn järjissäni ja jotakuinkin toimintakykyisenä. Tämä perheenäiti ei totisesti ole normikamaa. *huokaus*

Tosi pahaa tekee aivoille nyt kaikki meteli ja kouhkaus. Viikonlopun jaksoin ihan hyvin kun sieltä Virosta tulin, ottaen huomioon että tuollaisesta reissusta kroppani ja aivoni toipuvat monta päivää. Alkuviikosta Luukas oli kipeänä, joten hoisin häntä eikä sellaista omaa hiljaista aikaa oikein ollut. En voi sille mitään, mutta mun olo käy hyvin tuskaiseksi jos on elämässä liikaa hälinää ja liian vähän hiljaista aikaa koota ajatuksia ja palautua. Lähdin siksi pariksi päiväksi ystävän luo maalle hiljentymään. Kävin torstaina Porvoossa kirjani pääsponsorin luona ja sain ihania uusia lankoja testattavaksi.

Vaikka olen vieläkin todella heikko, olen silti odottanut tätä vaihetta toipumisessa jo kuukausi kaupalla. Olen ihmetellyt ja pelännyt kun toipuminen ei ole edennyt samoin kuin ennen. Yleensä minulle käy niin, että tilani pahennuttua, pahaa vaihetta kestää muutama kuukausi ja sitten voimat alkavat palautua ja kuin itsestäni ponkaisen taas jaloilleni. Olen jo monta kertaa kirjoittanut, että nyt ei ole käynyt niin. Tämä on ollut kiduttava ja pitkä tie. Sumuinen musta ja kärventävä tunneli. Nyt tuntuu, että olen havahtunut viimein hereille. Alan taas tavoittaa omaa sisäistä voimaani, tosin pelkään sitä, sillä se tuntuisi olevan hyvin dynaamista voimaa. En muistanut, että olen tällainen. Ikäänkuin sisälläni olisi heräämässä hurja leijona! Mennyt vuosi näyttäytyy muistissani tuskan täyteiseltä painajaisena, hyvin sekavana ja sumeana. Nyt vain ei saa tehdä sitä virhettä, että ponkaisee heti pystyyn ja alkaa juosta pää kolmantena jalkana. Kyllä sitä tietää, että sillä tavalla juoksee suoraan nenu edellä päin betoniseinää. Henkisesti on vaarana, että alan musituttaa bulldogia, koiraa joka näyttää just siltä, että on juossu viiskytäseittemän kertaa täysiä päin seinää. Ei kiitos. Mä tahdon olla maailman kaunein nainen, en bulldoggi.

Olen päättänyt, että mä olen kaunis, vaikka olenkin lihava. Merkitystä on sillä miten ne kilonsa kantaa. Toistaalta, kyllä se on vaikea sopeutua siihen, että on tullut vuodessa 20 kiloa lisää. Ei vain ole henkistä voimaa nyt laihduttaa. Sitä paitsi. Olenhan mä jo testannu miltä tuntuu olla ihannemitoissa. Ei se niin kummoista ole. Elämässä on muutakin uusia testattavia asioita.

Minut kutsuttiin ihanaan kansainväliseen taiteilijoiden, käsityöläisten ja suunnittelijoiden yhteisöön, Da Wandaan. Minulla on siellä pieni putiikki, vaikkakaan en ole sinne paljoa vielä laittanut myyntiin. Jos kiinnostaa, laittakaa suosikkeihin ja käykää välillä kurkkimassa ja jos tykkäätte, pistäkään myönteistä palautetta.
http://nimda.dawanda.com/

sähköpostista

2007-10-30T11:11:00.000+02:00

Minulla on serveriongelmia ollut sähköpostin kanssa. Nyt toimii ninni@nimda.fi, mutta ninni@ninninpinni.com ei toimi.

rakkaudesta

2007-10-29T18:56:00.000+02:00

Tässä teksti, joka todella kosketti minua. Tämä nykymaailma on niin armoton. Rakkauttakin kohtaan. Pitäisi olla nuori ja kaunis ja sen lisäksi täyttää suuri joukko muitakin vaatimuksia, että saisi rakastaa. Olemme kaikki aidon rakkauden arvoisia.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Ja rakas, sinä unohdat rytmihäiriösi, hengenahdistuksesi
ja kuolion
joka sydämessäsi jo on
ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani
ja sen alituisen kalvamisen vasemmalla puolella
ja tulkohon hallat ja harmit ja muut.

Minun rintani tyhjät ja litteät
ota käsiisi rakas
sillä eräänä päivänä kun katsot ne riippuvat pitkinä,
rakastatko minua silloin
tula tuulan tuli tuli tei?

Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
nuorten rakkaus, keski-ikäisten ihmisten rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus.
Opeta meidät hyväksymään rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.

Ja sinä ota käsiisi minun rintani,
minun venyneet litteät rintani
ja kosketat huulillasi kurttuisia nipukoita
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.

Tunnustele vaan:
kaikkien näitten ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi,
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimystesi äärellä minä rukoilen hiljaa kuolemaasi.
On kirkkaana päivä ja ilta.

Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta, 1972

Menopaluu Hiidenmaalle

2007-10-28T15:34:00.000+02:00

Kirjoitan niin harvoin nykyään, että varmaan on lukijoita tippunut tästä blogista. Olin äidin kanssa pari päivää Hiidenmaalla. Menin sinne hoitelemaan neulemallikirjaan liittyviä asioita neulojani kanssa. Hyvä, että saa taas vähän projektia eteenpäin. Nyt aijonkin kiinteästi keskittyä siihen. Jätän koruasiat ja taulujen maalaamisen tulevaisuuteen. Ajattelin, että myyn kyllä koruja, mutten vähään aikaan tee lisää. Kirjaan teen kyllä koru- ja nappiohjeita. Hirveän kova homma vielä tossa kirjassa. Tuntuu kyllä siltä, että lyyhistyn tuon projektin alle. Olen vielä niin heikoilla.

Matka meni suht hyvin, vaikka uuvuttikin todella paljon. Laivalla menimme Tallinnaan ja sieltä lentäen Hiidenmaalle. Ei tee vähään aikaan mieli matkustaa. Varsinkin se ulostautuminen noista Tallinkin laivoista Helsingin päässä on törkeleellistä meininkiä. Jonotus ja tungos on ku neuvostoliitossa. Mussa on sen verran diivan vikaa etten tykkää kyllä yhtään. Rahaa oli tosi vähän, joten ei paljon tuliaisia tuotu. Muutenkin äiti maksoi lähes kaiken. Minä kustannan sitten puolestani hänelle jotakin kun lakkaan joskus köyhtymästä.

Olen viime aikoina törmännyt muutamaan ikävään ilmiöön ihmissuhdeasioissa. Arja Saijonmaan Ystävän Laulu on usein soinut mielessäni. Hyvä ystävä on sellainen, joka pysyy rinnallasi vaikka olisi kuinka vaikeaa. On paljon ihmisiä, jotka ensin kuvittelet ystäväksesi, mutta kun paljastat heikkoutesi tai kohtaat hyvin vaikeita aikoja, et saakaan tukea. Olen huomannut, että usein tällaisessa tapauksessa on kyse siitä että ihmisellä on ollut vähän liian helppoa elämässä. Entistä vähemmän kadehdin niitä, joilla on rahaa ja terveyttä. Heillä ei välttämättä nimittäin ole kehittynyt elämänkokemusta ja empatiaa, vaan toisten kärsimyksiin ja puutteisiin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti ja ylenkatseella tai sitten kadehditaan ja kun huomataan että joku on jossain asiassa oikein heikoilla, aletaan vahingoniloiseksi. Monille ihmisille mun heikkoudet ja sairastaminen näyttävät olevan ongelma. Mun tilanne ja lähimenneisyys koitetaan selittää toisenlaiseksi, koska ei haluta hyväksyä sitä mitä minä itse elämästäni kerron. Monien mielestä näin nuori kuin minä ei voi olla näin sairas. Näyttävät ajattelevan, että ehkä minä feikkaan saadakseni huomiota tai pääseväni helpommalla. Ihan kuin tällainen kidutus olisi jotain jonka joku vapaaehtoisesti valitsee osakseen tai että vakavat mielenterveysongelmat voisivat vain tahdon lujuudella kadota.

On myös sellainen ilmiö, että saat kyllä paljon toisten sympatioita osaksesi kun menee huonosti, mutta sitä ei sitten kestetäkään kun sulla alkaa menemään paremmin. Nämä ilmiöt saavat mut pahoinvoivaksi. Olen vain ihminen, joten ne herättävät minussa vihaa, surua, agressioita ja negaatioita. Kuitenkin on koitettava suhtautua ihmisiin armollisesti ja asetuttava negatiivisten asioiden yläpuolelle. On kerättävä sirpaleita ja liimailtava niitä kasaan. Tiedänhän kuitenkin itse miten asiat ovat.

Mun mieli on harmaa ja alakuloinen. Tulin matkalla kipeäksi. Nenäverenvuotoja ja flunssaa. Ehkäpä poskiontelotulehdus. Haluaisin tulla pian terveeksi, että pääsisin ystävien seuraan. Tekemistä on niin paljon ettei tiedä mistä aloittaisi. Aloitin kyllä yhden kirjaan tulevan neuleen langoista, jotka ylimääräisinä toin tullessani Hiidenmaalta. Aika alkaa puurtamaan nyt seuraavien kuukausien aikana kirjaa. Kuvauksia, puhtaaksikirjoittamista, neulomista, tapaamisia yhteistyökumppaneiden kanssa. Siinähän se aika menee.

Hunter Gracefull

2007-10-18T13:44:00.000+03:00

Nämä korutkin näyttävät paljon paremmilta ihmisen yllä kuin telineessä enkä käsitä miksi piti mennä kuvaamaan ne liikaa ylhäältäpäin, jolloin alin "hammas"-helmi näyttää lyhyemmältä ja tylpemmältä kuin mitä onkaan.

Näissä primitiivismuotoisissa Hunter-koruissa on materiaalina puuvilla, puu, lasi, polymeerimassa ja nikkelitön metalli. Kiinnitys on jämäkällä magneetilla, joten koru on helppokäyttöinen myös lapsille ja nuorille. tämä koru on lyhyehkö ja koko on naisten, joskin lapsillekin sopii.

värit: roosa/kulta, vihreä/turkoosi, musta/hopea, ruskea/kulta sekä syvän sininen, josta ei ole kuvaa. Hinta on 18€.

Lusikka kauniiseen (turvonneeseen) käteen

2007-10-18T13:22:00.000+03:00

Minua kannustettiin myymään nyt jäljellä olevia koruja, jotta rahapulaan saisi helpotusta. Eli jos joku näitä tahtoo ostaa niin laittanee mulle sähköpostia: ninni@nimda.fi

Näiden korujen tarina on seuraavanlainen: Luin fantasiakirjallisuutta ja eräässä ihastuttavassa muihin atmösfääreihin suloisesti lennättävässä trilogiassa esiintyi slaavilainen satuhahmo Riselka. Riselka on veden haltija ja tämä 12-värinen korusarja sai nimensä sen mukaan. Nuo helmihapsut ovat ikäänkuin Riselkan vedessä leijuvaa tukkaa. Eri väriset riselkat kuvastavat erilaisia tunnetiloja ja luonteita. Löydätkö omasi?

Riselka-koru on solmittava ja siinä on pitkät nahkanyörit, jolla voit säätää korun mille korkeudelle tahdot. Materiaalina nahkan lisäksi polymeerimassa, lasi, puu ja puuvilla. Käsintehtyjä suomalaisia uniikkikoruja. Hinta 22 euroa kpl.

Huomasin, että pitää joku päivä kuvata koru jonkun elävän ihmisolennon yllä. Ei niitä telineelle saa kovin nätisti laitettia esille. Paremmalta näyttävät elävällä ihmisellä ja liikkuessa ihmisen liikkeiden mukana.

koruja myynnissä

2007-10-18T13:21:00.000+03:00

värit: vihreä, vaaleansininen, vaalea, ja musta-hopea

koruja myynnissä

2007-10-18T13:19:00.000+03:00

värit: sininen, ruskea, vihreä-ruskea, roosa

koruja myynnissä

2007-10-18T13:18:00.000+03:00

tässä tämä violetti on aika hyvässä asennossa ja kuvaa parhaiten sitämiten koru istuu yllä.
värit: violetti, beessi, sini-turkoosi, punaruskea

Luovuuden pelottava voima

2007-10-12T12:44:00.000+03:00

Ikäänkuin kävelen kapeaa polkua ja täytyy varoa lankeamasta siltä sivuun. Askel askeleelta. Ensin jalka sammaleiselle kivelle, sitten tuolle niljaiselle juurelle ja sitten polku jatkuu kapeita pitkospuita läpi upottavan suon. Luonto on kaunista ympärillä, ei siinä mitään, mutta varovasti pitää kulkea.

On tuntunut siltä, että jaksaa jo vähitellen tehdä asioita, mutta hirveän vähän kerrallaan. Koko ajan pitää olla kuuntelemassa itseään ja tarkastella väsymisen merkkejä. Jos väsymys ottaa, vallan, tulee myös ahdistus ja levottomuus. En ole kuukausiin halunnut mitään, ollut kiinnostunut mistään. Nyt alkaa pienenpieniä kiinnostuksen kipinöitä silloin tällöin sinkoilemaan. Olen kokeillut tehdä vähän pieniä töitä. Sanoisin, että pari, kolme kertaa viikossa jaksan enintään muutaman tunnin kerrallaan. Etukäteen ei vain voi tietää milloin mitäkin onnistuu jaksamaan tehdä. Sitten on niitä päiviä kun heti aamusta tietää, että on peruttava kaikki mahdollisesti sille päivälle suunnitellut asiat. Huojuvaa, horjuvaa.

Mieli on herkistynyt kaikelle kauniille ja luovalle. Se vain helposti saa otteeseensa ja polttaa karrelle. Yhden taulun maalaaminen tai yhden korun tekeminen saattaa imaista kaiken voiman. En kestä niitä voimakkaita tunteita jota ei pysty säännöstelemään. Mieleni ei vielä kestä niitä. Ikäänkuin luovuuden suloinen tuska olisi se joka vie ja minä vikisen. Se vie helposti koko käden jos annat sille pikkusormen.

Nyt pitää ymmärtää että vaikka välillä tunnen voimien palailleen, olen silti vielä hyvin heikko. Vahingoittaisin toipumista ja sitä valtavaa työtä jota sen eteen on tehty jos nyt hötkyilisin. Joskushan sitä ihmisen on otettava opikseen ja viisastuttava. Jos KELA tahtoo pitää minut ilman rahoja tai jos lääkäri ei anna lisää sairaslomaa niin on uskottava ja toivottava että jotenkin selviää silti. Vieläkin odotan päätöstä kuntoutustuesta. Kun saisi lääkärin ja KELAn tajuamaan, että nyt minun pitäisi rauhassa saada toipua ja valmistautua kevään pääsykokeisiin ja kerätä voimia sitä varten, että ensi vuonna syksyllä alkaa koulu. Yritän päästä taidekouluun, vaikka sinne onkin paljon hakijoita.

On pakko kulkea tätä omaa tietä, jonka tämä polttava halu luovaan työhön ja taiteisiin viitoittaa. Olen kuitenkin jo niin rampautunut sielussani etten usko kykyneväni enään kampaajan työhön. Se on liian pelottavaa ja raakaa. Liian hektistä. Kuitenkaan sillä ei elä, että asiakkaina kävisi vain tuttuja ja turvallisia ihmisiä. En silti usko, että kokonaan koskaan sitä työtä jätän. Se on niin syöpynyt minuun ja saan siltä työltä paljon jos vain saan tehdä sitä jaksamiseni ehdoilla.

Vaatimaton yksinkertainen elämä. Se riittää ihmiselle. Ihmisenä olemisen on ollut määrä olla palvelutehtävä. Nykyihmiset ovat individualismissaan ja nautinnonhalussaan sen unohtaneet. Kun palvelee kokosydämisesti eikä yritä etsiä onnea vain nautintojen ja aineellisen määrästä, se onni voi silloin tällöin langeta ikäänkuin sivutuotteena. Jos etsimällä etsit onnea, se pakenee. Etsi sen sijaan sitä mikä on oikein ja totta ja tee sen mukaan niin voit saavuttaa onnen ja aidon mielenrauhan. Se on rauha, jota sinulta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka sen ääni voi välillä hukkua muun taustahälyn ääniin.

Ylikierroksilla

2007-10-01T21:09:00.000+03:00

Nyt kun toimintakykyä on jonkin verran tullut takaisin niin menen ihan ylikierroksilla ja olo on tosi sekava ja ahdistunut. Eli toimintakyvyn paraneminen ei sitten kuitenkaan tee tästä taudista yhtään sen helpompaa sietää kun olo ei kuitenkaan helpotu. Muuttuu vain erilaiseksi, muttei kohene. Mullahan tuplattiin Efexor-lääkitys ja on sillä ollut ihan positiivisiakin vaikutuksia. Taittoi ahdistuneisuuskohtauksilta sitä ihan pahinta kärkeä ja särkyjä on ollut vähemmän ja niitä on ollut helpompi sietää. Vähän on jaksanutkin tehdä jotain asioita ja aika ajoin on tuntunut mieliala terveemmältä, mutta vain aika ajoin. Hirveen lyhytkestoista ja rajoittuneistahan tuo jaksaminen on vieläkin. Yhden nurkan tai huoneen jaksaa siivota kerralla. Yhdet hiukset voi jaksaa leikata ja värjätä, mutta ei kaksia. Jonakin päivänä ei jaksa kuin istua telkun ääressä. Toisena päivänä jaksaa leipoa sukaakakun. Jos aktivoidun tekemään jotakin niin olo hurahtaa heti sellaiseksi sekavaksi ja tulee tunne, että hirveellä tohelluksella tekee kaiken. Sitten pitää istua rauhassa alas, ehkä ottaa rauhoittava pilleri ja katsella telkkua. Epävakaata touhua vielä koko homma.

Rahapula vaivaa ihan tosissaan, vaikka sain yllättäen ystävältä lahjaksi sen verran, että sain ostettua shampoota kun oli loppumaisillaan ja hoitotuotteita tälle mun ongelmanaamalle kun taistelen tämän aknen kanssa. Piti ostaa rahalla kengät kun ainoat, joilla pystyy kunnolla kävelemään on rikki, mutta nyt pitää siirtää silti kenkien ostoa. Kaikki ruokaostoksetkin on pitäny miettiä tosi tarkkaan. Kahvipannukin hajosi. Miki juuri aina silloin rikkoutuu tärkeitä tavaroita kun ei ole varaa ostaa uusia!?

Aikamoinen ystävä, vai mitä kun antoi tuollaisen lahjan? Välillä sitä tosissaan miettii, että miten olenkaan ansainnut sellaisia ystäviä kuin mitä mulla on. Yksi toinen, iäkkäämpi ystäväni käy usein parikin kertaa viikossa piipahtamassa ja kyselemässä miten pärjäillään. Tänään oli niin ihana, että toi juustoa, tomaattia ja salaattia.

Jännää miten näyttäisi siltä, että saan kaiken mitä tarvitsen kun vain vakaumusteni mukaisesti luotan, että minusta pidetään huolta ja luotan, että rukouksiini vastataan. Olen huomannut, että todellakin saan kaiken tarpeellisen kun vain ymmärrän mitä oikeasti tarvitsen. Pysyn kohtuudessa. Toivon vain, että minullakin olisi joskus tulevaisuudessa voimia pystyä auttamaan rakkaitani niinkuin he ovat auttaneet minua. Olen hyvin kiitollinen siitä mitä minulla on kaikkien koettelemustenkin keskellä.

Maalauksia

2007-09-23T14:52:00.000+03:00

"Kulkijat" akryylimaalaus puulevylle
n. 50x58cm

Kolme alinta:
"Kuun valossa kylpijä" n. A3 akryylityö kankaalle
"Katse" nA3 akryylitö kankaalle
"katkelmia ajatuksista" n.A3 akryylityö kankaalle

Jotain on auennut ja lähtenyt käyntiin

2007-09-23T13:29:00.000+03:00

Huolena on ollut, että minulta loppuu varsinainen osallistuminen päiväosaston toimintaan ja keskustelut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa lopetettaisiin. Hänen panoksensa on mielestäni ollut vähintään yhtä tärkeää ja tehokasta kuin jos hän olisi varsinainen psykologi. Osallistuu hyvin keskusteluun. Kokemuksieni ja kuulemieni kokemusten perusteella moni kokee että psykologi vain kuuntelee muttei osallistu eikä ota riittävästi kantaa ja sitten tulee sellainen olo kuin yksinpuhelua harjoittaisi. Minusta terapeutin pitää tietyllä tavalla ohjata keskustelua vaikkei voikaan työntää valmiita vastauksia potilaan päähän. Jokaisen on ne asiat itse oivallettava ja työstettävä.

Nyt sitten juteltiin vakavasti ja päädyttiin siihen, että jatkan hoitajan kanssa keskusteluja kerran viikossa niin kauan kuin ryhmäterapiat vielä jatkuvat. Vielä on pari kertaa kuvaterapiaa ja toinen ryhmäterapia. IPT, eli interpersoonallinen terapia jatkuu ensi vuoden puolelle. Pelkäsin sitä että ei olisi ollut mitään yksilökontaktia kehenkään ammattilaiseen. Se olisi minun tilanteessani varmasti johtanut taas tilani huononemiseen.

Yleensä päiväosastolla ollaan kolmisen kuukautta ja sitten jatketaan muussa avohoidossa tarpeen mukaan. Monilla masennuspotilailla käy niin, että vähitellen masennus alkaa lievittymään ja toimintakyky alkaa palautumaan. Niin se minullakin on aijemmissa masennujaksoissa mennyt. Jokainen ihminen ja jokainen sairastuminen on kuitenkin yksilöllistä ja tällä kertää mulla ei ole menneet yhtään samalla lailla kuin aijemmin. Tämä tauti on nyt kiduttanut minua puolta kauemmin tällä keskivaikealla ja vaikealla masennuksen asteikolla kuin aijemmin. Toimintakyky oli jumissa koko alkuvuoden. Vieläkin toimintakyky on tosi minimaalista, mutta päiväosastolla aloittaminen käynnisti silti jonkinlaisen prosessin.

Olen kokenunt tämän prosessin hyvin raskaana. Tuntuu siltä, että lammen pintaa hämmennettäisiin pitkällä kepillä ja pohjasta nousisi todella tummia liejuja. Uskon, että menossa on jokin toisenlainen ihmiskehon ja -mielen keino parantaa itseään kuin mihin aijemmin olen tottunut. Uskon nyt siihen, että mielen parantuminen ja toipuminen on samankaltaista kuin homeopatiassa. Mielelle annetaan hienovaraisia sysäyksiä mennä eteenpäin ja se käynnistää ihmisessä luonnon ja alitajunnan omia prosesseja ja siihen kuuluu myös tietynlaisia pahenemisreaktioita, eli oirehtiminen lisääntyy prosessin edetessä ennenkuin paranemista tapahtuu. Mieli käy läpi asioita.

Viime keskiviikkona kuvaterapiassa tapahtui merkittävää. Minusta tuntuu, että tuo terapiamuoto on ollut erityisen vaikuttava. Joka kerta oivaltaa uusia asioita itsestään ja ihmisyydestä yleensä. Joka kerta se käynnistää jotain uutta. Meidän oli ryhmässä määrä kuvitella pöydällä oleva iso paperi mereksi, jolle jokainen piirtäisi tai maalaisi oman saarensa ja asuttaisi sen. Kävin innolla työhön, sillä ryhmässä on helpompi aloittaa kuin yksin. Hämmästyksekseni sain huomata, että saari kuvasti tilaa, jossa eläisin silloin kun en ole sairas. Saari kuvasti tervettä minääni, joka on ollut kuin verhon takana. Jälleen muistin ja tiedostin, millainen todella olen persoonana silloin kun sairaus ei ole vääristämässä minääni.

Piirsin saareen rakennuksia: meriheinäkattoisen majan, jossa seurustellaan ja vietetään aikaa, nukkumismajan, vessan. Keskellä rakennuksia oli nuotio, jolla ruoka kypsennetään. Rannalle tein soutuveneen, jolla pääsi vierailemaan naapurisaarille ja mantereelle ja jonka avulla pääsi kala-apajille. Rannalla oli myös kalankuivatusteline. Saarelle piirsin kasvimaan ja paikan jossa on savea josta voi muotoilla käyttöastioita. Oli myös luola, jonne eläimet pääsevät huonolla säällä ja jonka seiniin voi maalata taideteoksia. Itä-osassa saarta oli kookospalmuja ja marjapensaita. Toin saarelle myös vuohia, joista saa lihaa ja maitoa ja lampaita, joista saa villaa ja ruokaa. Myös kanoja ja kukko oli, jotta saa kanamunia ja linnunlihaa. Lopuksi piirsin saareen myös perheeni, joka oli astelemassa rannalta veneen luota kohti nuotiopaikkaa.

Mielestäni saari kuvasti työteliäisyyttäni ja sosiaalisuuttani sekä elämänmyönteisyyttäni ja luovuuttani. Kaikki nämä ovat jääneet paitsioon taudin runnellessä minua. Nämä ovat niitä asioita, jotka uinuvat nyt, mutta jotka on mahdollisuus vielä saada takaisin. Tämä antaa toivoa epäitoivon keskelle. Ensimmäinen toivonpilkahdus pitkään aikaan koska en ole juurikaan nähnyt valoa tunnelin päässä. Olenhan toki aina masennuksenkin keskellä tietänyt, että tulee vielä parempi aika ihmiskunnalle, mutta tämä on ainoa tällainen konkreettinen näky paremmasta koskien minua yksilönä tänä aikana kun elämme näiden nykyisten ihmiskuntaa vitsaavien olosuhteiden keskellä.

Olen siis ymmärtänyt viime päivinä paljon. Olen tajunnut, että kyllä minä voin toipua vaikkei se välttämättä tapahdukaan siinä aikataulussa ja sillä tavalla kuin mitä olin luullut sen perusteella mitä aijemmin olen kokenut. Tuntuu myös turvallisemmalta kun tietää nyt, että minua ei hyljätäkään hoitojärjestelmästä ulos, vaan yksilökeskustelua jatketaan ja sitten kun ryhmäterapiat ensi vuoden puolella päättyvät, minut siirretään takaisin psykiatrisen poliklinikan puolelle aikaisemmalle terapeutilleni kunnes jatkohoito järjestyy, eli kunnes pääsisin kelan tukeman pitkäaikaisemman terapian piiriin. Sitä ennen minua autetaan löytämään oikeanlainen terapeutti.

Olen saanut maalattua tauluja ja se on tuntunut todella hyvältä! Osan maalasin sisustustauluiksi kotiin ja yhden olen jo maalannut myyntiinkin. Ajattelin, että jos sen joku ostaa, saa edes vähän osallistua perheen elättämiseen. Terapiaahan tämä on minulle. Maalaaminen prosessina on kyllä rankkaakin. Siitä syntyy niin vahvoja tunteita ja keskityn siihen niin intensiivisesti, että on vaikea riuhtaista itseä siitä irti ja ajatella muitakin asioita. Tuntuu, että oma luomisvoima kääntyy helposti itseä vastaan. Välillä joudun tunne- ja aivomyrskyineni ottamaan rauhoittavaa.

Nyt tuntuu, että olen päässyt eroon bentsodiatsepriinikoukusta, vaikka silloin tällöin joudunkin tabun pari vetämään. Iltaisesta Zolbidem-lääkkeestä olen kuitenkin päässyt eroon nyt kun se vaihdettiin vanhaan kunnon mirtatsapiiniin. Mirtatsapiini on masennuslääke, jota pieninä annoksina käytetään myös unilääkkeenä. Mulla se vaan tuntuu vaikuttavan niin kauan, että jos aamulla tai aamupäivällä pitäisi johonkin mennä, en voi edellisenä iltana sitä käyttää. Onneksi on vapaapäiviä, sillä tiistaisin ja torstaisin ei ole päiväosastolla mitään ja perjantainkin käynnit loppuvat kuun lopussa eikä kuvaterapiaakaan ole enää kuin pari viikkoa. Saa pitkästä aikaa nukutuksi! Mulla on nukkumisen kanssa ollut vaikeita ongelmia esikoisen odotusajasta lähtien, eli yli 5 vuotta. Oli rankkaa vieroitusoireiden kanssa kun tuosta Zolbidemista irroittauduin. Sai syödä Panacodia kuurina kipuihin, mutta levottomuuteen ja andistuskohtauksiin ei auttanut mikään.

Vielä pitää pitkään, ehkä loppuelämän ottaa tosi rauhallisesti ja tietää, ettei tässä mitään nopeaa toipumista ole odotettavissa kun on näin pohjilla käynyt. Moni asia on varmasti lopullisestikin rampa ja rikki minussa. En halua puhua aiheesta tarkemmin, mutta mulla on ilmennyt itsetuhoista käyttäytymistä tilanteissa, jossa itsekontrolli katoaa täysin kun ahdistus saavuttaa tietyn pisteen. Jos tätä jatkuu, niin voin joutua mielisairaalaan ensiavun kautta. Siksi on otettava tosi vakavasti jos liikaa ahdistusta alkaa tulemaan ja jos tuntuu ettei pärjää ahdistuksen kanssa. Mä en siis saa jäädä yksin jos tulee paha olo enkä saa olla yksin pitkiä aikoja. Mä nukun paljon ja olen huonossa kunnossa, mutta ystävien seura rauhoittaa mua. On ystäviä käynytkin, mutta vetoaisin nyt ystäviin, että tulkaa mun lua. Mä tarvitsen teitä. Tahtoisin viettää ihan tavallista oleskelu- ja rupatteluaikaa teidän kanssa. Mulle ei ole paljon voimia itse soittaa ja tulla käymään teidän luona, mutta tulkaa mun luo.

2007-09-14T11:37:00.001+03:00

Hauras on elämän liekki. Niin hauras ja värjyvä. Pieni puhallus ja se sammuu. Jättäen jälkeensä vain vanan tuoksuvaa savua, joka sukupolvi sukupolvelta hiipuu pois aistien ulottuvilta, muistien ulottuvilta.

Minun liekkini on hyvin pieni ja haavoittuvainen. Älä puhalla nyt. Jos tahdot, voit pidättää hetken hengitystäsi. Siihen sinulla on voimaa. Voit pidättää hengitystäsi kahdenkymmenen sekunnin ajan. Sen hetken ajan kun kuljet poikki tämän huoneen jossa kapeana pienenä liekkinä värjyn.

En uskalla enää kysyä saanko olla elossa. Minä vain elän. Pikkuisen, mutta elän kuitenkin. Et ehkä huomaa, että istun tämän huoneen nurkassa polvillani maassa katse lattiaan luotuna. Olen niin pieni ettet välttämättä minua havaitse.

Niin helppo on astua huomaamatta päälle ja jos olet ärsyyntyneessä tilassa, on helppo pieniin ja hauraisiin suuttua ja vain ohimennen potkaista isolla saappaalla. Istun tässä nyt ja keskityn hengittämiseen. Olen tässä vain pienenä liekkinä ja hiukkasen värjyn.

Identiteetin raiskaus

2007-08-30T11:22:00.000+03:00

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut jotain hyvin nöyryyttävää. Valmiiksi olin jo polvillani. Nyt olen kunnolla rähmälläni. Eipä paljoa huvita enää pyristellä täältä ylös. Ahdistus ja turhautuminen ovat jo sellaista luokkaa, että tässä alkaa olla niin turtunut että todellisuuden rajat alkavat tuntua häälyviltä. Se on pelottavaa.

Minun olisi pitänyt se muistaa ja tietää. Miten en etukäteen tajunnut ottaa tätä huomioon? Puolison tulot otetaan huomioon. Sillä aikaa kun haen kuntoutustukea minun piti saada perusturvakseni työttömyyskorvausta. En olisi sitä halunnut hakea kun en oikeasti ole menossa mihinkään työmarkkinoille. Tuntuu valehtelulta kirjoittaa papereihin, että joo, olen valmis ihan mihin tahansa terveydentilaani sopivaan työhön. Oikeasti töihin kun ei ole mitään asiaa. Psykiatrinen hoito kesken ja lääkäriltä sairaslomaa marraskuun loppuun asti.

Omaan identiteettiini on koko aikuisen elämäni ajan kuulunut se, että mulla on omat rahat. Tulee ne sitten työstä tai kelalta riippuen siitä olenko ollut työkykyinen tai ei. Tietynlainen taloudellinen itsenäisyys on ollut osa minua. Se on ollut myös osa avioliittoa, Eikö jokaisella ole oikeus määrittää miten avioliitossaan elää? Kun minä menin naimisiin Jääkarhun kanssa, avioliittoomme kuului se, että jaimme asunnon, vuoteen ja sydämemme. Emme kukkaroa.

Olen tämän asian kanssa niin yksin! Kukaan ei oikeasti ymmärrä miten pahalta musta tuntuu. Multa on viety nyt niin paljon! Ikinä en ole tuntenut olevani näin avuton, nöyryytetty ja puolustuskyvytön. Tällä hetkellä tuloni ovat 0 euroa. Mulla on vielä joitakin satasia säästössä rahaa, mutta kun ne menee, olen puilla paljailla. Puolison tulot kun vaikuttavat siihen saako työttömyyskorvausta. Enpä enää elä tuilla. Miehen elätti minä olen. Se tekee tästä taakasta vielä tosi raskasta kantaa kun ei ole mitään antaa vastineeksi. Ei mitään.

Jääkarhulle tämä ei ole ongelma. Pitää vaan elää tosi tiukasti. Mulle saanoo jatkuvasti ihmiset, että eihän sulla ole mitään hätää. Katto pään päällä ja ruokaa, jonkinlaisia ryysyjä ettei palele. Moni on myös sanonut että mullahan on hyvä mies, joka huolehtii perheestään aineellisestikin. Eihän mulla ole mitään hätää. Ei tässä siitä olekaan kysymys, vaan minusta itsestäni! Siitä kuka olen, olin.

Ymmärrättekö te? Systeemi pakottaa mut elämään vastoin sitä mitä mä olen. Mun persoonaani on kajottu enkä voi tällä tilanteelle itse yhtään mitään. Jonkin tason henkinen raiskaus, jolle ei oikeudessa löydy todisteita tai todistajia. Tässä ei olisi enää kuin yksi vaihtoehto jos haluaisi saada omat rahat takaisin. Pitäisi ottaa asumusero, hommata oma kämppä. Sitten saisi sossusta rahaa elämiseen. Olisi jonkun hahmottoman, kuten valtion elätti. Tilille tulisi säännöllisesti jotakin. Mä en tahdo olla mieheni elättämä. Mä en ole sellainen eikä mun ole pakko tätä hyväksyä. Mun ei tarvitse kaikkea hyväksyä ja niellä. Eihän musta ole enää kohta mitään jäljellä. Muuta kuin usko. Usko siihen, että tavalla tai toisella tämä paska loppuu jonakin päivänä, vaikka siihen menisi vuosikymmeniä kituen.

Niille, jotka ajattelee että mun ajattelu on vinoutunutta, että on väärin haluta elää valtion elättinä voin sanoa, että ihan mielelläni olisin terve ja työkykyinen. Vaihtaisin tämän paskan koska tahansa pois. Harmi, ettei mulla ole oikeutta kuolemaan. Mun on pakko elää kun olen luvannut kunnioittaa saamaani elämänlahjaa, vaikka elämä tuntuukin rangaistukselta.

Just nyt mua itkettää noi mun pienet lapset. Miten niillä pitää olla tällainen äiti? Kunpa ne leikkisi tuolla huoneessaan eikä tulisi tähän nyt. Ne on nähneet viime aikoina mut itkemässä useastikin. Luukaksella epäiltiin vesirokkoa, mutta oireet oli vähän epämääräiset. Siksi tänään menossa lääkäriin. Lapset ovat olleet tämän viikon kotihoidossa. Mummo ja ukki vuoropäivinä käyneet sillä aikaa hoitamassa kun olen ollut päiväosastolla. Siellä menee kaikki pieleen jos olen sieltä liikaa pois. Tuntuu ettei ole voimia jaksaa hoitaa noita lapsia kun olen näin pihalla.

Tämä rahajuttu ja lasten sairastelut on sotkeneet mun hoitoa ja olen nyt tosi pahassa jamassa henkisesti. Pelottaa oikein, että syyskuussa on suunniteltu jo mun hoidon lopettamista päiväosastolla. Musta tuntuu että mä en pärjää täällä kotona. Ihan kamala olla päivät yksin. Toisaalta siihen yksinäisyyteen on kova tarvekin, mutta todellisuudessa ne pahimmat angstit iskee just silloin kun on yksin. Ihan kuin olis taantunut pikkutytöksi, joka tarvitsisi vain syliä ja huolenpitoa, mutta eihän se aikuisen ikään ehtineelle elähtäneelle ämmälle ole mahdollista.

Tänään katselin televisiota ja Mimosa oli siinä sylissä mun kanssa peiton alla. Silittelin pientä otsaa ja katselin pitkiä, tuuheita ripsiä, sileää ihoa ja viatonta katsetta. Miten sitä voisi säästää omat lapsensa tällaiselta kidutukselta mitä itse käy läpi? Mä tahdon että mun lapset on turvassa ja niillä on hyvä olla. Mua itkettää. Tuntuu niin yksinäiseltä.

2007-08-20T17:36:00.000+03:00

Omat ihanat pienet kullat, Luukas 5 ja Mimosa 3

Mitä jää jäljelle

2007-08-19T17:35:00.000+03:00

Aliminäni pottuuntuu tähän törkeleelliseen kärvistelyyn joka jatkuu päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta ja näköjään vuodesta toiseen. Sitten se toivoo että minulla olisi enemmän valtaa ja rahaa. Niillä saisi takaisin itsekunnioituksen. Niillä mä näyttäisin muille närhen munat! Koskaan mulla ei ole ollut paljoa elämässäni. Nyt niillä vähilläkin olisi merkitystä. Ne säästäisivät tältä paljauden tunteelta. Olen paljas ja nöyrtynyt. "Vaan en blanco paperi", kuiskaa siihen yliminä, joka pitää pintansa.

Aliminä jatkaa suunnitellen, miten rahaa voisi sijoittaa kiinteistöihin ja liiketoimintaan. Rahalla toteuttaisi isompiakin maallisia haaveita. Kirjoja saisi kokoon vaivattomammin jos saisi palkattua isomman tiimin niiden toimittamiseen. Haluaisin johtaa naisille suunnattua hyvän olon keskusta, jossa olisi kampaamo, kauneushoitola, luontaishoitoja ja erilaisia hierontoja sekä kylpyläpalveluja tuottava yksikkö, valokuvaamo, tyylikonsultin palvelut, mielenkiintoisia luentoja, kuntosali, pilatesohjausta yms..

Jos olisi rahaa, voisi käydä hoidattamassa terveyttään yksityisellä lääkäriasemalla ja voisi turvautua yksityiseen terapeuttiin ja psykiatriin. Rahalla. Sillä saa ja hevosella pääsee. Mulla ei ole kumpaakaan. Rahalla pääsisi hoidattamaan itseään erilaisilla manipulaatiohoidoilla eikä tarvitsisi lähes ripuloida holtittomasti allensa tajutessaan, että joko kuolet kipupaniikkiin kun selkä pamahtaa tai pulitat 120 euroa ruokarahoista kahdesta kerrasta kiropraktikolle joka saa sinut taas hengittämään normaalisti ja säästää maksan pamahtamiselta ja hermoston pettämiseltä nautittuasi aikasi Tramalia ja Panacodia randomina nukkuen viisi minuuttia kerrallaan nojatuolissa.

Yliminä pohtii: Entä sitten? Mitä sitten kun olet lukuisien ihmisten sekä ihailun, että kateuden kohde ja menestyvä bisnesnainen ja suunnittelija? Mitä sitten kun olet saanut itsesi parempaan kuntoon? Mitä sitten? Sitten voi vaikka pähkäillä, että antaako haastattelun jollekin ala-arvoiselle roskalehdelle vai odottaako, että he kirjoittavat sinusta häväistysjutun. Huomaatko sitten ettei tuo kaikki saavutettu olekaan se juttu. Huomaatko sitten että alunperinkin sinulla oli jo kaikki olennainen mitä tarvitset. Kärsimystesikin keskellä.

Saatat olla alaston hahmo tyhjässä valkoisessa huoneessa, mutta et ole blanco paperi. Sinulla on uskosi, rakkautesi ja toivosi. Sinulla on elämänkokemuksesi, mielikuvituksesi ja elämänhenkäys sieraimissasi. Sinä hengität vielä. On aika katsoa totuutta silmästä silmään. Mitä jää jäljelle kun on menettänyt niin paljon? Luotat siihen, että sinusta pidetään huoli. Sinusta pidetään huoli vaikka menettäisit elämäsi tässä järjestelmässä. Mies pitää huolen, luota siihen. Ennen kaikkea Hän pitää huolen. Hän ei jätä sinua koskaan niin kauan kuin tahdot häneen turvautua. Anna kaiken kurimuksen pyöriä ympärilläsi. Ole rauhassa myrskysi silmässä.

Aliminä kuuntelee yliminää, huomaa yliminän olevan oikeassa, muttei malta olla puhahtamatta sarkastisesti: Ehkäpä sinusta on vielä jotakin hyötyä ihmiskunnalle. Sinun tilanteesi muodostaa kontrastin sinun ja niiden ihmisten välille, joilla on parempi elämäntilanne. Näin he voivat tuntea huojennusta siitä että onneksi ei mene niin huonosti kuin Hepuli-Almalla.

Hepuli-Alma ei kuitenkaan ole blanco paperi. Hepuli-Almalla on jotain, jota kaikilla ei ole. Hepuli-Alma sulkee aarteensa sydämeensä ja alkaa muodostamaan mielikuvaa ajatuksiinsa.

Pienellä mustalla oksalla istuu pieni musta lintu. Sen pienet mustat silmät ovat kiiltävät jalokivet yön pimeydessä. Lintu hengittää, mutta sen siivillä ei lennä. Muut linnut tuovat sille ruoan. Lintu elää, lintu hengittää. Lintu jatkaa istumistaan pienellä mustalla oksalla.

Jokin päivä lintu vielä herää aamulla siihen, että lehdet ovat puhjenneet puuhun. Toiset linnut laulavat oksillaan. Lintu yhtyy lauluun, iloiseen sirkutukseen. Ihmetyksekseen se levittää siipensä ja huomaa niissä uuden elinvoiman. Murtuneiden, särkyneiden ja surkastuneiden siipien tilalla on uudet siivet, joilla se saa liitää taivaan sineen. Mustat yöt eivät enää koskaan palaa. Siitä lähin yöt ovat hyväilevän siniset, pehmeät ja lempeän leudot.

Hepuli-Alma avaa silmänsä ja huomaa taas kirjoittaneensa kaikenmoisia omituisia asioita nettipäiväkirjaansa. On taas huono olo, moneen paikkaan kehossa särkee. Kuitenkin on saanut käytyä suihkussa, sillä viime yönä lapsuuden kodissa siskon kanssa yläkerran kammarissa nukkuessa hirveät painajaiset pitivät otteessa. Nykyään käy niin, että paniikkikohtauksien ja painajaisunien jäljiltä hiki haisee ihan hirveältä. Oli pakko tulla kotiin, jynssätä ihonsa vaaleanpunaiseksi selkäharjalla ja pukea ylle puhtaat vaatteet. Ei uskalla enää olla ottamatta unilääkettä. Vaikka jotenkin saisi nukuttua ilman, kukaan ei tahdo sellaisia horror-pätkiä unissaan katsella. Aamulla sydän hakkaa, kroppa on jäykkä eikä uni ole tuonut lepoa, ainoastaan hien, lemun ja ahdistuksen.

Hepuli-Alma, muista se, että silloin tällöin sinulle avautuu tilaisuuksia rakastaa aidosti, auttaa ystäviä hädässä, tehdä arvokkaita asioita.

Hepuli-Alma siirtyy koneelta nojatuoliin ja käärii peiton särkeville jaloille.

2007-08-16T14:14:00.000+03:00

Paniikkikohtaukset tihenevät. Ovat muuttaneet muotoaan. Eivät ole niin selvärajaiset. Minua käristetään hiljaisella tulella vartaassa. Itku pääsi, soitin ystävälle ja otin taas 30mg Opamoxia, lääkettä jota vihaan, mutta jota tarvitsen jaksaakseni olla olemassa. Mieli tekisi aina vaan vetää sitä koko kourallinen. Katkeaisi taju, jotta pääsisi kidutuksesta.

Tahtoisin nukkua tämän kaiken yli. Kun tuli ukonilma kävellessäni keskustasta päiväosastolta, toivoin, että salama iskisi minut kuoliaaksi. Se ainakin olisi ollut vahinko, sattuma, lottovoitto. Olisin päässyt rauhaan. Heräisin hautuumaalta uudesta maailmasta ylosnousemuksessa ja rakkaani olisivat ottamassa minua ilolla vastaan. Pimeyden kauhut olisivat poissa. Asettuisin asumaan kauniiseen puutarhoja, kauniita taloja, viljelyksiä ja puutarhoja täynnä olevaan ja vehreiden metsien ympäröivään kylään. Kokoontuisimme usein musisoimaan ja syömään kyläläisten kanssa kylän kauniille keskusaukiolle. Minä olisin kylän taiteilija. Maalaisin, suunnittelisin vaatteita, huolehtisin naisystävieni hiuksista ja kauneudesta. Hoitaisin ihmisten pienokaisia, hieroisin hartioita ja selkiä lämpimän sadonkorjuuntäytteisen päivän päätteeksi. Terveenä, vailla ahdistusta. Rauhaisassa maailmassa, joka ei enää tunnusta kiirettä, kaoottisuutta ja ahneutta. Kaikki eilinen olisi kuin paha uni. Taakse jäänyt kuolema kuin lempeä lepoa antava, voimat palauttava uni.

Ystävä tuli, halasimme ja juttelimme. Sitten tuli vielä ystävän mies. Joimme kahvit. Olo tasoittui ja sisältä kumpusi uutta, vähän kirpeääkin, särmäistä energiaa. Usein sitä tuntee olonsa niin eristyneeksi. Kuin muiden ihmisolentojen ja itsen välillä olisi läpäisemätön sumusta rakennettu epätodellisuuden ja kaaoksen muuri. Toisessa hetkessä kokee yhteyden, rakkauden, armon, inhimillisyyden ja ihmisyyden. Tuo yhteys on samalla kertaa kaunis ja hauras, voimaa uhkuva ja totuudellinen. Sisältäni on syntymässä jotain. En tiedä onko siitä jostakin eläjäksi. Tuska synnyttää jotain. Lapsivettä pisaroi hiljaa silmistäni. Kasvoillani on odottavaa hiljaisuutta. Rintakehässä roihuaa sininen, hiljainen liekki.

Tässä Hepuli-Alma animoituna

2007-08-15T09:06:00.001+03:00

2007-08-14T12:42:00.000+03:00

Tiedoksi vain, että siivilöin itse tästä lähin kommentit, jotka pääsevät kommenttilootaan.

Elämä on kärvistelyä ja kamppailua sairauden kourissa. Iloa on tuonut perhe, lapset ja se kun on voinut auttaa ystäviä hädässä. Olen huomannut, että se ei ole lainkaan itseltäni pois. Autan jos voin. Omalla elämänkokemuksellani, rakkaudella ja niillä järjenkyvyillä jotka minulla tällä hetkellä on vielä toiminnassa lääkkeiden ja tuskien runtelemissa aivoissani koitan auttaa. Koen, että minusta on ollut apua ja tukea ja se tuntuu hyvältä.

Jääkarhun kanssa on puhuttu, että nyt ei voi kuin elää päivän kerrallaan. Jääkarhu on fiksu kun on ottanut selvää asioista ja tajuaa että tilanne on nyt tämä mikä on ja on vain toimittava eri tilainteiden mukaan. Olen onnellinen, että hän kävi parin ystävän kanssa olusilla ja biljardia pelaamassa, että hänkin saa sitä omaa aikaa ilman lapsia ja muita velvoitteita.

Olen kärsinyt pari järjettömän ahdistavaa massiivista paniikkikohtausta parin viime viikon ajalla. Olen löytänyt paljon yhtymäkohtia synnyttämiseen. Olen koittanut ajatella, että ehkä tällä tuskalla synnytän jotakin uutta, jos antaudun tuskalle. Parempi olisi ehkä nimittää näitä kohtauksia kauhukohtauksiksi. Tulee mieleen kohtaus elokuvasta Hohto, jossa Jack Nicholsson on tullut hulluksi ja tulee kirveellä kylppärin oven läpi. Voitte ehkä kuvitella miltä kylppärissä olijasta tuntuu. Tuollainen kauhu minut valtasi yllättäen. Tätä asiaa on vaikea käsitellä, koska on niin hämärän peitossa syyt. Voi vain spekuloida. Toisaalta tänään keskustelussa omahoitajan kanssa päiväosastolla kertyi kyllä aika paljon ihan niitä nykytilanteenkin stressinaiheita. Tunteet vain ovat niin jumissa että stressi purkautuu tällä lailla fyysisesti. Sisimmässä on kauhuntunne. Tuntuu, että silmät seisovat päässä. Tuskan lähde tuntuu olevan rintakehässä. Sisäistä poltetta, ahdistusta ja lähes kirvelyä, joka säteilee käsivarsiin ja reisiin. Henki ei meinaa kulkea ja tuntuu, että rintakehä painuu kasaan eikä sydämellä ole tarpeeksi tilaa lyödä. Siinä sitten istut kasvot peruslukemilla, mutta kidut kuin kala kuivalla maalla. Kärvistelet.

Noiden tilanteiden rajuus pelottaa. Miten tuollainen vaivakin voi ihmistä invalidisoida! Pelkään etten kestä enää ja että teen jotain hyvin typerää. Kohtauksen aikana ei saa soitettua kenellekään. Tuntuu ettei kukaan kuitenkaan pysty auttamaan tai ettei syy kuitenkaan ole riittävä. Tuntuu hullulta nyt, mutta niin sitä silloin ajattelee. Ajattelee että kaikki sanani ovat jo kärsineet inflaation. Ihmiset ovat turhautuneita siihen, etten paranekaan niin kuin he ovat odottaneet. Pitäisihän minun tajuta, että ystävänikin ovat vain ihmisiä ja että tuskin he todellisuudessa noin ajattevat. Siinä hetkessä vain on niin yksin. Saan päivittäin taistella etten menisi pilleripurkille ja ottaisi yliannostusta. En aijo tappaa itseäni, mutta kun on oikein paha olla, sitä tekisi vaikka mitä että saisi tajunsa kankaalle.

Olen väsynyt särkyyn, huoliin ja stressiin. Olen väsynyt lääkkeisiin. Pelkään. Onneksi on toivoa. Onneksi on uskoa, rakkautta ja toivoa. Onneksi on Jääkarhu, jonka kanssa olemme parhaat ystävät, toistemme parhaat tukijat maan päällä. Onneksi on nuo ihanat, valoisat lapset, joita rakastaa ehdoitta ja jotka ehdoitta meitä vanhempiaan rakastavat. Onneksi on ystävät, inhimilliset ja erehtyväiset niinkuin kaikki me olemme, mutta rakkaat tärkeät ystävät, tosiystävät. Onneksi olet Sinä, jolta saa aina voimaa kestää, vaikkei rukouksen hetkellä tajuakaan vastausta. Usein vastaus tulee ihan toisella tavalla kuin mitä kuvittelisi. Olet ehkä rukoillut tuskan keskellä ja luullut, että apua ei tule kuin siinä muodossa, että kestät seuraavaan päivään hengissä. Sitten soi ovikello ja oven takana on ystävä.

Jotain hyvääkin minussa on tapahtunut. Olen jo vuosikausia pyrkinyt edistymään siinä piirteessä, etten niin helposti suuttuisi ja loukkaantuisi ihmisiin. Etten tuomitsisi, syyllistäisi ja hermostuisi sisäisesti. Tein paljon sitä huomaamattanikin. Niinhän me helposti teemme. Synnymme epätäydellisinä ja keräämme omat luurankomme kaappeihimme. Imemme vaikutteita ja käyttäytymismalleja ympäristöstä.

Tuntuu, että olen jotenkin puhdistunut ajattelemaan ihmisistä kauniimmin. Olen kasvanut henkisesti ja hengellisesti. Tunnen sääliä ihmisten heikkouksia ja väärintekoja kohtaan. Vaikka en hyväksyisi kaikkea mitä ihmiset tekevät, voin silti ymmärtää ja uskoa, että kaikkeen on syy.

Näen kauneutta kaiken tämän kipuilun keskellä. Kyyneleisin silmin näen kauneutta ja armoa. Minulla olisi niin paljon rakkautta antaa, että pakahdun. Pysyn silti tyynenä ja otan vastaan sen mikä tulee.

PÄTKÄ ARKEAMME

Istun jalat ja ranteet särkien nojatuolissa TV:n ääressä. Huokailen. Olo on kuumeinen. Jääkarhu tuo lasin vettä ja pari tablettia veden kanssa nieltäväksi. En sano mitään. Välittäköön katse kiitoksen ja siteen välillämme. Jääkarhu istahtaa katsomaan ohjelmaa kanssani. Pidämme usein toisiamme kädestä kiinni istuen kumpikin omassa nojatuolissamme.

Meillä ei ole sohvaa, mutta lapsille on oma paikkansa, meidän sylit. Suloinen pieni hymynaamainen kolmivuotias Mimosa tanssahtelee paikalle kuin keijukainen, ojentaa kätensä ja katsoo äitiään viattomin, rakastavin silmin. Otan tytön syliin ja painan hänen päänsä rintaani vasten. Kuiskaan: "Äidin ihana pieni rakas kulta" Tytär sanoo: "Ihana äiti!" ja antaa suukon. Toisella tuolella Jääkarhun sylissä istuu pellavapäinen vaaleaihoinen kaunis sinisilmäinen vilkas pikkupoika. On kuin tuo ihana olento säteilisi omaa sisäistä valoaan.

Luukas ei jaksa kauaa pysyä paikoillaan ja jonkin ajan kuluttua molemmat lapset riehuvat ja lähestulkoon hyppivät päällämme. Korotan ääntäni, että nyt ei kyllä äiti jaksa riehumista. Äiti on niin kipeä. Jääkarhu lähtee lasten kanssa ulos. Hetken taas me kuitenkin olemme perheenä saaneet nauttia toistemme seurasta. Meitä on ympäröinyt suojelus, rakkauden henki, kaikista vaikeuksistamme huolimatta. Rauhoittava ja särkylääke alkavat vähitellen vaikuttamaan.

2007-07-10T22:32:00.000+03:00

Kiitos ihmisille välittämisestä kun olette kyselleet. Anteeksi, jos olen huolestuttanut hiljaisuudellani. Ei ole huvittanut kirjoittaa. Olen ollut niin kipeänä. Elämänhalu on siksi todella vähissä ja toimintakyky hyvin heikko. Jos elämässäni ei olisi nyt kantavia voimia, vakaumusta johdattamassa, olisin pulassa. Olen minä totta puhuen nytkin, mutta jatkan vain sinnikkäästi elämää eteenpäin ja joka aamu huomaan, että olen taas elossa. Jos noita ihania naperoita ei olisi, olisi hyvin paljon synkempää. Myös Jääkarhun rakkaus on ihmeellistä, vaikka surenkin paljon sitä että hänen elämänlaatunsa kärsii minun kärsimyksieni myötä.

En tahdo puhua nyt sairaudestani. Kerron vain sen, että olen todella kipeä ja huonovointinen. En tiedä miten mielenterveyteni nyt voisi, jos näitä fyysisiä vaivoja ei olisi. Sen kuitenkin havaitsee joka ikinen päivä, että eipä paljon mikään innosta tämän olon kanssa.

Ystäviä on ikävä. Olen niin eristäytynyt ja kotiin linnoittautunut, että unohtavat minut varmaankin kohta.

Sellainen ajatus minulla on, että jos en parane, haluaisin kuitenkin loppuelämäni tässä järjestelmässä olla siedettävä ihminen. Ei sellainen joka katkeroituu. Haluaisin, että minulla tulisi aina olemaan jotain annettavaa. Jokainenhan tahtoo tuntea olevansa tarpeellinen, eikö?

2007-06-03T08:56:00.000+03:00

Huh, Huh. Elämä alkaa voittaa. Se parin viikon päänsärky huipentui hirveään migreeniin. Lisäksi maha meni rikki tulehduskipulääkkeiden syönnistä. Lopulta oli pakko hakeutua lääkäriin kun edes 800mg ibuprofeiinia ei auttanut ja lisäksi oksentelin. Vaikea kuvata mitään yhtä invalidisoivaa ja viheliästä vaivaa. Krapula potenssiin kymmenen. Onneksi sain nyt lääkkeet. Erilaisia kipulääkkeitä, parinviikon kuurin tämän vatsan rauhoittamiseen ja pahoinvointilääkettä. Pahaa migreenikohtausta varten migreenin täsmälääkettä.

Hyvin on alkanut hoito päiväosastolla. Siellä on tosi rauhallista. Kiusallisenkin hiljaista välillä. Teemme ryhmissä erilaisia asioita. Eniten olen pitänyt toiminnallisesta ryhmästä ja käsillä tekemisen ryhmästä. Toiminnallisessa viimeksi valitsimme kuvia ja puhuimme niiden kautta ajatuksiamme sairaudesta, tulevaisuuden toiveista ja päiväosastosta. Mieletöntä miten hyvin symbolit ja mielikuvat auttavat jäsentämään asioita!!! Kokeilin neulahuovutustakin ja seuraavalla kerralla kiinnostaisi silkkimaalaus tai ikkunakalvojen teko.

Toisaalta on ollut ihan mielettömän rankkaa. Osastolla on täytynyt pysähtyä ja välillä ajatellakin asioita. Tuntuu, että siellä riisuu itsensä alasti ja on pakko katsoa pelistä missä mennään. Se on tuskallista kun näkee miten huonossa kunnossa todellisuudessa on. Näennäinen pärjäämiseni tämä 6 kk kotona joten kuten onkin ollut vain sitä, että päänuppi ja alitajunta ovat puolitiedostamatta vain valinneet sen pienimmän pahan. Olen suojellut psyykeäni linnoittautumalla kotiin ja tekemällä asioita, joilla olen saanut suljettua tunteeni ja turhan ahdistavat asiat mielestäni.

Tunteiden lukkoja on nyt todella tuskallista ja vaikeaa avata. En meinaa millään hyväksyä ja kestää sitä, että pintaan tulee hirveitä vihan, surun ja ahdistuksen tunteita. Olen itkenyt ja raivonnut. Syillä ei niin väliä. Asioita joille en yleensä itke ja joista en menetä malttiani. Salaa itseltäni olen padonnut niin paljon sisääni. Suojellakseni itseäni ja läheisiäni.

Suurin kompastuskiveni lienee kärsimättömyys tässä toipumisessa. Elättelin toiveita jo siitä että syksyllä työelämään palaisin. Liian aikaista. Muutama kuukausi varmasti menee tuolla päiväosastolla ja heinäkuun se on kiinni.

On hyvä, että minulla on järkevän tuntuinen lääkäri siellä osastolla. Nyt tajuan etteivät nuo mieslääkärit ole todella osanneet kuunnella. Tämän naislääkärin seurassa en tunne olevani objekti, pelkkä psykiatrinen tapaus vaan ihminen. Lääkäri saattaa olla oikea herrasmies ja sanat voivat olla hunajaa, mutta se ei takaa sitä että lääkäri todella kuuntelisi. En kaipaa että lääkäri kuuntelee sydämellään. Oikeasti älykäs lääkäri kuuntelee potilastaan ja osaa käyttää sekä potilaan päätä, että omaansa muodostaakseen kokonaiskuvaa tilanteesta.

Ensiviikolla menen kiropraktikolle. Luulen, että hän osaa taas auttaa verenpaineasioissa ja päänsäryissä. Kumma kyllä jos verenpaine on päässyt koholle ja on jatkuvia päänsärkyjä ja sekä jäykkänä niin minä olen kuin toinen ihminen kun tulen kiropraktikolta. Lääkäri määräsi perusteellisia laboratoriokokeita; maksa, munuaiset, kilpirauhanen, sokeri yms.

Haaveita on. Ensimmäistä kertaa kampaajaksi valmistumisen jälkeen harkitsen oikeasti sitä, että ehkä olisi vihdoin minun aikani opiskella. Hyvinkäällä on taidekoulu ja Lahdessa voisi opiskella muotoilua. Keväällä olisi yhteishaku. Siihen on vielä aikaa. Jospa kuntoutuisin tarpeeksi. Koulut alkaisivat vasta reilun vuoden kuluttua.

2007-05-23T22:22:00.000+03:00

Tänään on ollut voimien suhteen heikko päivä. Päänsärky on vaivannut enemmän tai vähemmän monta päivää ja on väsyttänyt törkeleesti. Muuten päivä on ollut täynnä toivoa ja rauhaa ja asioiden järjestymistä. Pikkusen kuitenkin liikaa hässäkkää minulle.

Aamupäivällä koin sen ilon että pääsin tutun kampaajan käsittelyyn ja sain uuden, vähän rokkaavamman tukan. Pienin askelin alan murtamaan minulle puolivahingossa viimeaikoina syntynyttä täti-lookkia. *pörhistää höyheniään*. Olin nukkunut huonostu kun nyt oli yöllä taas levottomat jäsenet ja lihas- ja nivelsärkyä. En tiedä mistä noi kipuilut nyt johtuu, mutta invalidisoivat ihmistä kyllä.

Jääkarhu ja äiti tulivat päiväosastolle aloituspalaveriin mukaan ja keskustelimme siitä missä mennään ja millaista kuntoutusta päiväosastolla on tarjota. Olin hyvin tyytyväinen. Siinä palaverissa oli minun, äidin ja Jääkarhun lisäki naislääkäri ja psykiatrinen sairaanhoitaja mukana. Heti huomasi, että vuorovaikutus meidän kaikkien kesken toimi erinomaisestin. Nyt voi äitini ja Jääkarhukin luottavaisin mielin päästää minut sinne kuntoutumisjaksolle. Lääkärin kanssa aletaan käymään läpi nykyisiä diagnooseja ja lääkityksiä. Aloitetaan puhtaalta pöydältä sen tiedon valossa jota on käytettävissä. Tutkimme asioita tarkkaan. Aloitan maanantaina.

Hyvä, että on aikaa vielä järjestellä asioita nyt kun sitten ensi viikon alusta olen aamut ja toisinaan iltapäivätkin pois. Ehdimme tekemään ystävän kanssa kuvaukset ja minä ehdin hoitamaan erään kansainvälisen neulontatapahtuman järjestelyjä ja viestintää täällä Järvenpäässä. Huomenna on tulossa yksi toimittaja, joll infoa tapahtuman ajankohdasta ja kerron uutuslangoista. Kun toimittaja on lähtenyt, pistetään käyntiin mieletön sutina. Mallille kampaus, kuvausmeikki, stailaus ja siten kuvaamaan.

2007-05-21T18:18:00.001+03:00

Olen unohtanut kertoa, että neulekuvaukset sujuivat loistavasti. Kuvista tuli kertakaikkisen upeat. Mallinani oli siis serkkuni, joka on tosi upea, kuvauksellinen nuori nainen. Lähetin sponsorillekin kuvia ja niihin oltiin tosi tyytyväisiä.

Ihana ystäväni on tulossa meille moneksi päiväksi. Pitäisi tehdä kuvauksia, mutta pari neuletta on hukassa matkallaan Hiidenmaalta Järvenpäähän. Toivottavasti ne löytävät tiensä tänne pian, sillä nyt alkaa kuvausaikataulu tiivistyä.

Lääkäri teki oharit. Olimme sopineet, että tapaamme lyhyesti ja vien hänelle erään reseptin uusittavaksi. Samalla hänen oli määrä kertoa olenko pääsemässä päiväosastolle piankin. Menin hieman sovittua aijemmin ja selvitin vastaanottovirkailijalle asiani. Hän kertoi, että lääkäri olisi myöhässä. Pyysin häntä ilmoittamaan, että olen tullut ja että menisin odottamaan. Lääkäri oli myöhässä ja tuli odotustilaan nopeasti, mutta pyysikin seuraavan asiakkaansa mukaansa. Tilanne oli ohi niin nopeasti etten ehtinyt tehdä mitään. Joko lääkäri oli unohtanut tai sitten hän oletti, että minun olisi pitänyt seisoskella hänen ovensa takana odottamassa. Tulin niin sanoakseni hieman enemmän kuin tuohduksiin, mutta ajattelin, että on lääkärin häpeä että sain taas juosta systeemissä. Jätin reseptin ja yhteydenottopyynnön siistissä muovikansiossa vastaanottovirkailijalle, joka vaikutti nolostuneelta. No eihän se hänen vikansa ollut. Ei ole vastaanottovirkailijoillakaan helppoa. Jätin myös kotoa keräämäni tutkimustuloksia siltä varalta, että lääkäri ei ollut vielä löytänyt eikä tutkinut papereitani.

Onneksi sain terapeutin luona seuraavana päivänä purkaa mieltäni sekä lääkityksen suhteen, tämän oharitapauksen johdosta ja vielä puhuin paljon siitä että minua hämää papereissani kakkosdiagnoosina "epävakaita piirteitä persoonallisuudessa" Kukaan lääkäri tai terapeutti kun ei ole vielä tähän mennessä perustellut tuota kohtaa eikä se selviä monen sivun tutkimustuloksistakaan. Tuntuu oikeasti siltä, että tuo diagnoosi olisi lätkäisty papereihin vain paremman puutteessa. Olen täysin valmis hyväksymään sen jos saan riittävät perustelut. Otettuani selvää diagnostiikasta olen yhä enemmän vakuuttunut siitä etteivät vaadittavat kriteerit täyty. Pidän tätä olennaisena asiana, koska se määrittää ennen kaikkea sitä mitä tulen tulevaisuudessa itse ajattelemaan itsestäni. Se asia ei voi perustua väärään tietoon. On myö vaara saada vääränlaista kuntoutusta jos diagnoosikin on väärä. Minut kauan tuntenut terapeutti ei sanonut juuta eikä jaata, mutta otti esiin ehkä tähän mennessä käytännön läheisimmät esimerkit siitä miksi kriteerit eivät täyty. Persoonallisuushäiriöissä pitäisi häiriön heijastua kaikkiin elämän osa-alueisiin. Minulla on ongelmia vain työelämässä. Ei ihmissuhteissa.

Nyt meinaa ajatus katketa kun päätä särkee. Aijon käsitellä tätä persoonallisuushäiriöasiaa vielä blogissa lisää. Kun asiasta kirjoittaa se selkenee itsellekin. Minulla on kaikeksi onneksi vielä ystäviä ja läheisiä jotka tarvittaessa kertovat mielipiteensä rehellisesti. Joskus toinen näkee paremmin millainen olet kun näkee tilanteen sivusta ja ajattelee parastasi.

Minulla on keskiviikkona haastattelu päiväosastolla. Siellä ehkä selviää milloin aloitan tai aloitanko. Vielä stressaa ettei lääkäri ole soittanut. Minulla on huoli reseptistä ja b-lausunnosta. Olen niin vihainen, että pitää hulluja juoksuttaa. Terveiden on helppo tuntea ylemmyyttä jos sairas ei näytä pystyvän pitämään paperiasioitaan kunnossa.

2007-05-16T08:23:00.000+03:00

Mulla on jonkinlainen kieltovaihe päällä. Ja hirveä häpeä ja itseviha. Nyt sitä ymmärtää miten paljon tällä kaikella itseensä sulkeutumisella ja itsensä hyödyttömänä pitämisellä on koittanut peittää väistämättä edessä olevaa. Minun on asetettava itseni alastomana mikroskoopin linssin alle itseni ja toisten armottoman silmän alle. Lasilevyt puristuvat sekä ylä, että alapuolelleni. Lamppu räpsäistään päälle. Se on kiduttavan kirkas ja kuuma. Suljettujen silmäluomien takaa se näkyy helottavan oranssina. Kaikki tulee näkyviin. Lasilevyt uhkaavat murskata tukirankani ja levittää väliinsä purskautuneen ylipainoisen naisihmisen veriseksi suolimassaksi tarkastelijoiden analysoitavaksi.

Kävin psykiatrilla. Jääkarhu oli mukana. Käynti tuntui nöyryyttävältä. Pyysin taas, että Opamox vaihdettaisiin Temestaan, josta tuntui tulevan vähemmän vieroitusoireita vaikutuksen lakattua. Tulos oli se, että lääkäri käski edelleen puolittaa Opamox-annostuksen. Alunperin se oli 30mg. Sitten se laskettiin 15, joka ei auta kun tulee oikein paha olo. En ole kyseisestä lääkkeestä riippuvainen enkä ota sitä joka päivä. Silti edelliselläkin kerralla perusteltiin sitä ettei Opamoxia suostutttu vaihtamaan pois sillä, että Temesta aiheuttaa enemmän riippuvuutta. nyt mun pitäisi mielumminkin siis ottaa kaksi kertaa päivässä 7½ mg Opamoxia, vaikka 30mg on annos, joka auttaa ja kun sen otan ei välttämättä taas tarvitsisi ottaa moneen päivään. Tosin vaikutuksen lakattua vieroitusoireet iskevät hirveinä. Särkee jäseniä, olo on hermostunut, ahdistunut ja agressiivinen. Kykenen silti olemaan ottamatta lisää ellen tietoisesi laske annosta vähitellen. Tällaista keinottelua ei tarvitsisi olla Temestan kanssa. Vaikutus tuntui laskevan paljon loivemmin kun sitä minulla osastohoiossa tammikuussa käytettiin. Tosin en tunn pitkäaikaisvaikutuksia. Silti oi Opamox on kamalaa! Niin on välillä ahdistuskin. Päänsäkyynkin saa lääkäriltä tehokkaita lääkkeitä. Miksei ahdistus voi olla samalla viivalla? Vaan kun lääkäri päättää. Tuntuu nöyryyttävältä!!!

Psykiatri puhui persoonallisuushäiriöstä päädiagnoosina vaikkakaan ei ollut löytänyt papereitani ja luki tietokannasta vain lyhennettyä versiota. Diagnoosini on, että päädiagnoosina on pitkäaikainen masennus ja toisena diagnoosina on häiriöitä persoonallisuudessa, joka ei ole yhtä "vakava" tila kuin varsinainen persoonallisuushäiriö, joille kyetään usein löytämään myös erilaisia alalajeja. Mun persoonallisuuden häiriöt on sitä, että olen yliherkkä ympäristön vaikutuksille. Siis sitä samaa mitä olen itse tajunnut jo monta vuotta. Aivoni vastaanottavat ympäristöstä liikaa informaatiota ja väsyn ja ahdistun siitä. Osasyy miksi minulla tutkittiin neurobiologisia poikkeavuuksia.

Nyt on pääasiassa tutkimuksissa löytetty asioita, joita minulla ei ole. Olo on niin turhautunut, että kurkkua kuristaa. Olen ollut kuukausikaupalla huonossa kunnossa lähes hoitamatta kotona. Miksei mitään tapahtunut silloin kun piti? Silloin kun hoitosuositukset jo viime vuonna Meilahdesta tulivat. Nyt tilannetta koitetaan paikata sillä, että mut pistetään päiväosastolle kuntoutumaan.

Mua itkettää ja kurkkua kuristaa. En ollenkaan tiedä mitä tästä ajattelen. En ole aikoihin tuntenut, että minulla on omissa asioissani paljoa sananvaltaa. Jos lääkäreille koittaa perustella mikä olisi todellisuudessa rationaalisinta ja oikein hoitoni kannalta ja ehkä myös kansantalouden kannalta niin olet hankala potilas.

Joo. Katkeraa tekstiä ja tunnen nyt näin. Olen vain taas niin yksin ja voimaton. Todellisuus on liian karu, että uskaltaisi oikeasti avata silmät ja katsoa totuutta suoraan silmiin.

Teen sen kuitenkin. Siinä mikroskoopin linssin alla. Tunnen itseni pakanoiden kevätuhriksi. En ole vapaaehtoinen uhri. Toimintakyky on vähäinen. Silti olen ylpeä siitä että sain tehtyä kevätkuvauksia neulemallikirjaan. Serkku oli mallina ja kuvista tuli upeita. Ihana, rakas ystävä tulee viikoksi meille ja kuvaamme. Saan seuraa eikä tarvitse olla yksin. Kun vain vielä ensiviikolla ei tarvitsisi mennä hoitoon. Kaikesta huolimatta tuntuu, etten mä ole oikein valmista kamaa sinne päiväosastolle. Tiedän, että siellä on minua niin paljon sairaampia ihmisiä. Ihmisiä, joilla olisi parempi olla sairaalassa. Vaan kun mielenterveystoimistossa ei kyetä toteuttamaan hoitosuunnitelmaa. Osastolla on ryhmätoimintaa, kaikenlaista kuntoutusta, keskusteluja, terapiaa, saa jopa superluxusbonuksena tavata lääkäriä. Miksi musta silti tuntuu, että tämä on vain osa minun kroonistumisputkeani. Itse tiedän, että parantuisin oikeasti enemmän jos saisin vielä aikaa itselleni ja pääsisin intensiiviseen kognitiiviseen psykoterapiaan vähintään kaksi kertaa viikossa. Hoitaisin itseäni myös käymällä pilateksessa ja solariumissa. Yhtä tärkeää kuin hoitaa päätä on nyt hoitaa kehoa, joka on kärsinyt ja ruhjoutunut pahasti tässä prosessissa. Se on kokenut kovia. Pääni on käyttänyt sitä nyrkkeilysäkkinä hillitäkseen omaa pahaa oloaan. Kehoa on kidutettu pitämällä sitä levossa ja paikallaan jäsenten hiljaa jäykistyessä ja lihasten surkastuessa. Pää on pitänyt ryhtiä huonona ja tukirankaan liittyviä kiputiloja on runsaasti. Iho huutaa apua ja paskoo hätäpaskoja ulos huokosista . Maha tuskin enää on tajuissaan. Hourailee poltteessa ja pruuttailee mahanesteitä satunnaisesti saadakseen edes jotenkin tehtävänsä hoidettua. Elimistö on saastunut. Se on saastunut stressihormooneista, lääkkeistä ja yleisestä epätasapainotilasta.

Jos saisin rauhoituttua ja kerättyä itse voimia. Ajateltua omilla aivoillani, alkaisin puhdistaa itseäni. Terveellistä ruokaa, kaikki lääkkeet pois, homeopaatille, pilatekseen, solariumiin, vesijuoksuun.

Vaan kun nyt on mentävä niinkuin yhteiskunta sanoo. Menen päiväosastolle, jonka jälkeen ei jaksa liikuntaa eikä siellä saa oikeasti terveellistä ruokaa. Samaa iänikuista ravitsemuspyramidikökköä, joka on jo ajat sitten tiedepiireissä havaittu täysin vääräksi tavaksi ruokkia ihminen. Hiilaripaskaa siellä saa, sanon minä. Turha kuvitella, että jaksaisi ottaa omat eväät mukaan. Energia menee kokonaan siihen, että vääntäytyy aamulla osastolle. Illalla sieltä tulee raatona pois. Onneksi päiväosastoaika ei kestä montaa viikkoa. En usko, että sen aikana minulla on antaa perheelle sitäkään vähää mitä nyt.

Tekisin mitä tahtoisin ellei olisi rahasta kiinni. On nimittäin toimittava yhteiskunnan sanelemalla tavalla tai muuten ei saa KELAsta sairaspäivärahaa. Ei lääkäri mulle todistusta kirjoita jos kyseenalaistan hoidon ja alan sooloilemaan. Nyt pitäisi sitten yrittää motivoitua, jotta saisin järjestelystä parhaan mahdollisen hyödyn. Ja hirvittävän kiitollinen pitää opetella olemaan myös. Pitää sammuttaa omat aivot, jotta ulkoapäin tapahtuva ohjelmointi voisi paremmin toteutua.

Tahdon lomaa näistä ajatuksista, jotka joko kiertävät kehää tai jumittavat paikallaan. Tahdon tehdä sitä mikä tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta. Tahdon olla äiti. Tahdon mennä seurakunnan kokouksiin tapaamaan ihmisiä. Paikka, jossa tunnen itseni arvokkaaksi ja joukkoon kuuluvaksi, hyväksytyksi ja rakkaaksi. Kun jaksais mennä. Tule hellä käsi ja kannattele meidät sinne. Tyynnytä rauhoittavalla kosketuksella ja anna rauha.

euroviisumielipiteitä by Hepuli-Alma

2007-05-13T10:08:00.000+03:00

Euroviisuissa menestyy todennäköisesti paremmin myönteisellä biisillä. Kauheet synkistely-

angsti- ja depressiobiisit ei ole omiaan stimuloimaan äänestäjiä. Jos Pakarisen biisi olisi ollut toisenlainen olisi tullut parempi menestys. Artistissa ei ollut mitään vikaa. Biisi oli ahdistava ja synkkä.

Irlannin biisi olis ollu toimiva jos soittajat ja laulajat ois vaihdettu näyttävämpiin, osaavampiin ja karismaattisempiin. Venäjän biisi oli ihan halpa-arvoista hutsumeininkiä. Unkarin bussipysäkkityyppi todella osasi laulaa, mutta laulu ois voinu olla arvokkaampi aiheeltaan ja puitteet ja asut sittenkin vähemmän arkiset. Latvia olis voinu vaikka voittaa jos italiankielisen biisin tulkinnassa olis ollu vähän enemmän herkkyyttä. Ranskan humoristinen biisi oli tosi hauska parodia ranksalaisista. hyvä, että osaavat myös nauraa itselleen. Yleensä ovat hyvin tarkkoja arvokkuudestaan.

Kaikenkaikkiaan oli paljon hyviä artisteja, joilla oli vääränlainen biisi tai vääränlainen stailaus ja puku ja sitten oli hyviä biisejä, mutta väärät artistit.

2007-05-10T19:50:00.000+03:00

Tukka on pesemättä. Haisen. Jääkarhu ja lapset grillaavat ulkona. Minusta ulkona on tylsää. Sisällä voi katsoa televisiota, pelata uutta Sims Elämäntarinat-peliä tai lukea. Lainasin serkulta lukion biologian ja mantsan kirjoja ja luen niitä ihan mielenkiinnosta. Onneksi edes joku asia kiinnostaa edes vähän. Ihan ajankuluttamismielessä. Miksei minua voi kiinnostaa mikään, josta voisi olla perheelleni tai yhteiskunnalle hyötyä?

Ensi viikolla on psykiatrin aika. Jääkarhu tulee mukaan, koska minusta tuntuu etten jaksa ajaa asioitani yksin. Saisipa ison taulunpohjan 80cm kanttiinsa. Tuossa seinässä uuden tölsyn takana olisi sille paikka ja tuo uusittu olohuone kaipaa uutta taidetta. Violetin, roosan, tummanruskean ja kerman värejä.

Minun pitäisi häipyä täältä joksikin viikonlopuksi lasten kanssa alta pois että Jääkarhu saisi tapetoida pari seinää. En vain jaksaisi lähteä millään. Voi kun joku auttaisi tässä asiassa. Ottaisi meidät evakkoon pariksi päiväksi. Olisi niin tärkää saada tätä kämppää viihtyisämmäksi. Siitä kärsii kun ympäristö on epäharmooninen kun kökkii niin paljon täällä kotona.

Tänään menin pitkästä aikaa moneen päivään ulos tontilta. Hieman olen käyskennellyt pihalla. Kiipesin jopa kompostiin ja yritin kaivaa sieltä multaa, mutta väsyinkin yllättäen ihan hirveästi. Olen tosi huonossa kunnossa fyysisestikin. Välillä hikoilen, mutta useinmiten palelen ja raajat on kylmät. Kuumeista oloa, väsymystä ja epämääräisiä särkyjä. Aijon pyytää lähetettä verikokeisiin. Epäilen jo itsekin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Sitä oli minulla kerran nuoruudessa, mutta meni itsestään levolla ohi ja elämänlaadun parannuttua. Kun minulla nyt oli alkuvuodesta tuo lithium-lääkityskokeilu niin ei olisi ihme jos vajaatoimintaa olisi. On kuulemma erittäin yleistä, että kyseisestä lääkityksestä se tulee. Minä vain en kestä jos joudun taas syömään jotain lääkkeitä. Just jouduin pyytämään lääkäriltä Yasmin-pillerit aknen hoitoon ja polykystisiin munasarjoihin. Hirvittää tää lääkkeiden syönti. Jos uskaltaisin, niin lopettaisin ihan kaikki lääkkeet ja menisin homeopaatille. Tämä lääkkeiden vuosikausien syönti ei voi johtaa kuin ojasta allikkoon.

Muut mun ikäiset naiset shoppailevat kemppareissa ja vaatekaupoissa. Mä shoppailen apteekissa. Tänään sain siis aikaiseksi haisemisestani, ränsistymisestäni ja likaisesta tukasta huolimatta hypätä auton kyytiin mukaan kun mies ja lapset menivät ostamaan sammakonpoikasille kalanruokaa eläinkaupasta. Teemme pian poikasille uuden kodin isoon vesisaaviin. Saavat lisää tilaa. Kun hännät ovat hävinneet, kuskaamme pikkusammakot mummolan lampeen. Sieltä haemme myös veden, sillä uskon että tuo pihan puro on erilaatuista vettä ja siinä on enemmän saasteita kuin mummolan lammessa. Apteekista ostin kaikenlaista. Pari pakettia Ibuprofeiinia erilaisiin särkyihin. Kaikkiin särkyihin ei tehoa Panadol. Mulla ei jotenkin naamassa uusiudu iho ja se hilseilee jos sen kuorii. Se on aknen lisäksi pintakuiva ja eloton. Ostin kokeilupakkauksen ihonhoitotuotteita, Bepanthen-emulsiota ja Tea Tree-öljyä. Jos vaikka jaksaisi hoitaa ihoa. Kunpa jaksaisi vääntäytyä Pilatekseen ja solariumiin. Kummatkint ekis hyvää. Pilates keholle ja Solarium iholle.

Itse asiassa nyt kun päätän asioita ja kirjoitan ne tänne niin on jokin paikka jossa pitää säännöllisesti raportoida. Mulla on kahdeksan kertaa Pilatesta jäljellä. Otan siis neljän viikon kuurin sitä ja samoina päivinä menen myös solariumiin. Hoidan nämä asiat puhelimitse huomenna! Kun vaan pääsisi aamulla sängystä ylös.

Ostin myös peräpukamasalvaa. Kyllä sitä tuntee itsensä niin hehkeäksi aknenaamalla ja nyt peräpääkin vihoittelee! Luukaksen naama oli huolesta kauhistunut kun kuuli, että äidillä on peräpukamia. "Äiti, mä en halua, että sä kuolet!" Selitin ilmeisesti asiaa niin asiallisella äänellä, että poika tulkitsi että on vakavastakin sairaudesta kysymys. Raasu! Kun sitten kuuli, etteivät peräpukamat ole kuolemanvaarallisia, sanoi ääni täynnä myötätuntoa: "Mä en halua, että sä kärsit!"

Lapset ovat tännä tiedonhalua. Meillä varsinkin Luukas vähän vanhempana imee kaiken kuin sieni, mutta on Mimosakin hyvin vastaanottavainen. Toisinaan iltasadun sijaan lapset tahtovat keskustella eri asioista. Eräänä iltana puhuimme mm. ruoansulatuksesta, verenkierrosta ja hengityselimistöstä. Lapsia kiinnistivat lukion biologian kirjojen kuvat, joten minä sitten siinä selittämään mahdollisimman lapsentajuisesti. Siis aivan uskomatonta miten noin pienet ihmiset voivat käsittää asioita! Kerran taas puhuimme lisääntymisestä. Luukas esitti teorian, että koska kerran hän on syntynyt äidin jalkojen välistä, mutta siskon on lääkäri leikannut vatsasta, myös vauvan siemenet on laitettu hänen kohdallaan alakautta, mutta Mimosan kohdalla lääkäi taas on ne laittanut leikkauksessa mahaan. Selitin, ett kyllä molempien kohdalla vauvan siemenet ovat äidin vatsaan jalkojen välistä menneet. "Kädelläkö ne sinne laitetaan ja miten isi saa ne kiveksistä?", kyseli Luukas. Minä siihen totesin, etten aijo vielä kertoa, koska he ovat liian pieniä. Kaikkea ei vielä noiden tarvitse tietää, mutta kylläpä osaavat kysellä ja päätellä!

2007-05-10T17:28:00.000+03:00

Mulla ei ole varaa antaa itseni lannistua vähättelyistä ja luuloista. Sovin lauantaiksi neulekuvaukset, jotta pääsee taas kirjaprojektissa eteenpäin.

2007-05-10T10:31:00.000+03:00

Kirjoitan tätä raskain sydämin ja itkemisestä turvonnein punaisin silmin.

Lähimmäisimmät ihmiset voivat haavoittaa kaikkein pahiten. Vetää maton alta. Alle kolmekymppisenä tuntuu kuin elämä olisi jo ohi. Tuntuu ettei ole enää mitä toivoa ja odottaa omalta elämältään tässä järjestelmässä, miten kauan se sitten kestääkään. Että tätä pitäisi vielä jaksaa katsella jopa 50 vuotta tätä mun elämää? Kun mikään ei kiinnosta eikä enää usko omiin kykyihinsä ja jaksamiseensa. Eivät toisetkaan enää usko. Varsinkaan ne, joiden mielipiteillä ja kannustuksella olisi merkitystä.

Tunnen itseni niin pieneksi ja mitättömäksi. Rumaksi. Joskus olin kaunis. Minulle väitetään että minulla on harhoja ja kuvitelmia omista kyvyistäni ja osaamisestani ja että itsetuntoni on ylimitoitettu taitoihini nähden. Nytpä olen sitten taas maan pinnalla. Enpä enää erehdy kuvittelemaan, että musta olisi johonkin. Kuolema vapauttaisi.

Ei ole elämänhalua. Ei voimaa koittaa saada asioita paremmaksi. Ei voimaa hakea apua ja vaatia terveydenhoitojärjestelmää hoitamaan minua niiden hoitosuositusten mukaisesti, jotka yhteiskunnalle kalliiden tutkimusten jälkeen Meilahdesta annettiin.

On niin raskasta jaksaa vaeltaa eteenpäin päivästä toiseen.

Pääsisipä hellään, rauhalliseen pehmeään uneen.
Pitkään uneen.
Heräisi ilman kipuja ja tuskaa.
Kärsivä mieli ja keho olisi kuin muisto pahasta unesta enää.
Saisipa nukahtaa.

Vaan kun on nuo pienet. Muut ihmiset kyllä pärjäisivät ilman minua. Omat pienet valoisat lapseni uskovat, että äiti on hyvä. Äiti on heidän mielestään kaunis ja ihana. Minun pitää jaksaa vielä heidän vuokseen. Haluan tehdä parhaani, jotta heillä olisi hyvä olla ja että he kasvaisivat kunnon ihmisiksi. Miten varjella heitä kaikelta maailman pahuudelta? Äidin silmin oma lapsi on täydellinen ja hyvä. Kaunis ja ihana. Ei voi olla täydellisempää rakkautta kahden ihmisen välillä kuin äidin rakkaus lastansa kohtaan. Se on niin ehdotonta. Siihen voi luottaa, että rakkaus omaan lapseen ei koskaan häviä. Sekin rakkaus vain aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä , tuskaa ja huolta.

Jäädäppä siihen hetkeen lepäämään kun pienet, hennot ja pehmeät käsivarret kietoutuvat kaulaasi: "Ihana äiti", kuuluu lapsen vieno hymyilevä ääni. "Rakas, pieni kulta. Olet niin ihana ja äidile tärkeä", sanon.

2007-05-02T09:44:00.000+03:00

Mörris oli jo kysellyt missä mä luuraan... *pus!* =)

Täällä mä ihan vaan möllöttelen. Ei ole paljoa kirjoitettavaa. Terveydentila ei paljoa edisty ja mielenterveys sahailee holtittomasti edes takaisin monta kertaa päivässä. En kuitenkaan koe menettäväni täysin hallintakykyäni. Kunhan olen kotitontilla. Kaupungilla olo se on mikä ahistaa ja pelottaa.

Muuten Niina: Tottakai muistan sinut! Oltiinhan samalla luokallakin ainakin pariin otteeseen kun Ohkolassa oli vielä yhdistettyjä luokkia ala-asteella.=) Välillä olenkin M:ltä kuulumisiasi kuullut ja pari kertaa tässä vuoden sisään ohimennen Porvoonkin M:n tavannut, jos vielä siellä asuu. Ei tainnut viimeksi olla puhetta kun M ja O kävivät kylästämässä. Hienoa, että M kävi luonasi! Menestystä sinulle siellä Pariisissa!

Ulosottoviranomainen lähestyi minua kirjeellä. Veroviranomaisille ei mene jakeluun, että olen jo kirjallisesti poistanut itseni sekä arvonlisäverorekisteristä, että ennakkoperintärekisteristä. Nyt karhuavat vuoden ekaa ennakkoveroerää ja olen jo kertaalleen asiasta valittanut. Sitten olen koittanut soittaa, mutta aina menee nauha päälle enkä pääse läpi. Mä en taatusti jaksa mennä verotoimistoon!!! Pitää taas koittaa soitella tai pommitella uudella kirjelmällä. Rasittavaa! =(

Lasten kanssa olen kokenut muutamia normaaliuden ja onnistumisen kokemuksia. Yleensä olen ressaantunut ja passiivinen vanhempi joka ei jaksa mitään ylimääräistä. Olen silti koittanut pitää lapsia paljon sylissä ja kertonut kuinka ihania, rakkaita ja tärkeitä he ovat. Juttelemme onneksi suht paljon päivän tapahtumista ja kaikista syvällisistä ja myös arkisistakin asioista, jotka evästävät toivon mukaan lapsia eteenpäin elämässä. Luukas on jo sen ikäinen, että ymmärtää että äiti suuttuu, kieltää ja asettaa rangaistuksiakin siksi, että Luukas oppisi miten elämässä pärjää. Jos tekee jatkuvasti tuhmuuksia, ei opi pärjäämään ihmisten kanssa ja kaikille tulee vain surkea mieli. Tuhmuuksia tekevien seurassa eivät toiset viihdy ja tuhmuuksia tekevät voivat siksi jäädä yksin tai sitten tuhmuuksia tekevät saavat ystäviä vain toisista pahantekijöistä ja jakelevat kurjuutta ympärilleen ja keskuuteensa.

Lapset ovat nähneet minut toivottomana itkemässä ja hätääntyneet. Sitten on pitänyt koota itsensä ja sanoa, että äiti vain ei jaksanut taistella heidän kanssaan ja väsyi siihen, että lapset eivät totelleet. Olen koittanut ajatella, että ei se voi olla pelkästään huono asia, että näkevät heidän toiminnallaan olevan seurauksia niin toisiin lapsiin kuin aikuisiinkin. Ei heitä voi varjella peloilta. Silti perusturvallisuus voidaan säilyttää sillä, että lapset voivat luottaa siihen, että viime kädessä äiti ja isä ottavat tilanteista vastuun ja että kaikki asiat sovitaan. Rakkaus ei lopu vaikka he olisivat kuinka tottelemattomia.

Otimme lasten kanssa äidin pihalammikosta sammakonkutua. Mutsi haaveili lammesta. Faija osti sitten perikunnan rahoilla ison kaivurin ja kaivoi sillä kuopan pihaan. Nyt on mutsilla lampi eikä hyttysistä ole niin kovasti pulaa kesäisin. ;D Upea lammikko se onkin. Siinä on välillä kesällä sorsia ja siellä kasvaa Osmankäämejä ja vesikasvillisuutta.
Teimme lasten kanssa isoon lasipurkkiin akvaarion sammakonkudulle ja olemme nyt silmä kovana seuranneet kun kudussa toukat ovat muotoutuneet symmetrisistä mustista pikku pallukoista epämuotoisemmiksi ja pitkulaisiksi. Kohta ne pääsevät liikkeelle munistaan veteen ja kivien sekä vesikasvien lomaan uiskentelemaan. Pitäisi vielä ottaa selvää mitä toukat syövät. Ensiksihän nuo käyttävät ravinnokseen kudun jäänteet, mutta ehkä pitää sitten alkaa etsimään hyttysen toukkia tms.

Eilen illalla oli ihana ulkoilla lasten kanssa. Tunsin pitkästä aikaa itseni normaaliksi ja hyväntuuliseksi! Syynä oli sekin, että hoisin samalla naapurin hieman Mimosaa nuorempaa tyttöä ja lapsilla oli tosi kivaa kun heillä oli suloinen ja kiva pieni tyttö leikkikaverina. Minä tykkäsin todella olla perhepäivähoitaja ja oli ihana huomata, että pärjään lasten kanssa. Omatkaan eivät niin nahistelleet keskenään kun oli leikkikaveri.

Sairaslomaa on nyt toukokuun loppuun. Viisasta olisi jatkaa vielä ainakin kesä, vaikka ajatuksia työelämään paluusta onkin. Olen vain aina tehnyt sen liian aikaisin ja aina se on stopannut muutaman kuukauden tai viimeistään kahden vuoden päästä. Kaksi vuotta on pisin aika samassa työssä. Silloin mulla oli oma kampaamo tässä kotitalossa. Itseluottamus työelämässä jaksamisen suhteen on tosi heikoilla kun on niin monta kertaa homma tyssännyt. Pelko ja ennakkoaavistukset poistavat tehokkaasti motivaatiota. Terapiassa puhuttiin siitä, että piilossa oleva pelko ja kätketyt vihan tunteet osaltaan ylläpitävät minun sairautta. Nyt pitäisi antaa ajan vain kulua kun taloudellisestikaan ei ole mitään hätää. Uusi laki osa-aikasairaslomasta asettaa toiveita. Toivoisin, että lakia sovellettaisiin minuun. Jaksaisin ehkä tulevaisuudessa kolme työpäivää viikossa, mutta sillä ei vielä eläisi tai sitten se olisi turhauttavaa kituuttamista epävarmasti kun todennäköisesti olen yrittäjänä.

Taidanpa tilata itselleni uuden pleikkapelin niin saa taas aikaa kulumaan. Lukemisen, koneellaolon ja pelaamisen vuorotteleminen auttaa ajatuksia pysymään kasassa kun ei mikään muu kiinnosta eikä jaksa eikä halua lähteä kotoa mihinkään. Ystävät ja lähipiiri ovat jo tainneet tottua siihen, että nykyisin olen tällainen. He eivä odota minulta muuta kun en enää itsekään odota itseltäni paljon mitään sellaista, jonka perään ennen niin kovasti olin. Terapeuttia näen vain pari kertaa kuussa, vaikka tarvitsisin terapiaa paljon useammin. Toipuminen ei ole edennyt juurikaan tai sitten tämä prosessi vain on hidas. Uskon, että minussa on kyllä itsessäkin keinoja ja voimaa parantaa itseni, mutta se vaatii kovasti aikaa ja sen hyväksymistä ettei tarvitse kiirehtiä sen kanssa että pitäisi olla hyödyllinen ja tehokas. Saattaa kylläkin olla, että pääsisin/joutuisin päiväosastolle toipumaan. Tulisi päivärutiinia. Klubitalolla en ole jaksanut käydä ja ajattelin, että ehkä pitäisi luopua päätoimittajan työstä. En tunne kykeneväni siihen ilman sihteeriä.

Kirjan kuvauksia alan järjestää piakkoin. Kuvaan kun on hyvä ilma ja lehdet ovat juuri puhjenneet puihin. Pikkuisen vielä isommat saavat koivun lehdet olla...

2007-04-17T08:16:00.000+03:00

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen uskaltautunut miettimään tulevia työjuttuja ihan tosissaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ne kiinnostavat. Samalla tiedosta, että ei vielä. Ei vielä pitkään aikaan. Psyyke tuntuu olevan paremmassa kunnossa. Tai sitten ei ole. Sitä on vaikea sanoa kun fysiikka on niin heikoilla. Väsyn niin pienestä ja samalla kun voimat kaikkoavat jäsenistä tulee kuuma ja hiki. Samalla kaikki mielenkiinto sitä asiaa kohtaan jota olin tekemässä kaikkoaa. Jos minusta ei löydy mitään suurempaa vikaa tutkimuksissa niin pakko uskoa, että psyyke on osannnut kehittää näin valtavat reaktiot fysiikassa. Miten se voi olla mahdollista. Että kun psyyke menee tukkoon, lähtee peruskunto tosi alas, tulee kipuja sinne sun tänne, selkä vihoittelee, lihakset jämähtelee. migreenejä, vatsa huonossa kunnossa, hormoonitoiminta sekaisin, akne..

Ei kuulkaa ei voi jatkaa muuta kuin samalla tavalla kuin tähänkin asti. Tätä samaa mitä olen duunannut jo viikkokaupalla. Kuukausikaupalla. Makaan himassa. Notkun välillä koneella, pelailen, lueskelen. Ensi viikoksi järkkään kuitenkin yhdet kuvaukset niin pääsen eteenpäin taas vähän kirjaprojektissa.

Olen ajatellut, että kun kunto antaisi myöten, vuokraisin pienen asunnon tai pienen liiketilan, jos löydän edullisen. Tekisin siellä mitä osaan ja myisin tuotteitani. Oma studio ja kuitenkin koti olisi rauhoitettu muuhun kuin työntekoon. Silloin kun minulla oli oma kampaamo, tein myös klassista hierontaa. Jostain syystä halajan sen työn pariin. Koskettamaan ihmistä. Tunnen otteet ja teorian, mutta paras viehetys siinä työssä on se kun saa kuunnella asiakkaan lähes näkymättömiä viestejä. Hieroa intuitiolla. Tuntea sormenpäiden alla ne kohdat, joita käsittelemällä voi parantaa. Hiljaista, rauhallista työtä. Kuin tanssia. Käsien tanssia.

Tunnen kuinka pikku hiljaa alan herätä tästä horroksesta. Olen ollut kuin perhonen kotelossaan. Ei perhonen tule sieltä ulos ennen aikojaan. Se tulee kun on valmis. Metamorfoosin läpikäyneenä. Odotan, kunnes olen valmis. Älköön kukaan hoputtako. Horteisessa mielessäni kuuluu jo kaikuja tulevasta. Näen itseni soittamassa edustajalle ja tilaamassa uusia hiusvärejä. Näen itseni tyytyväisenä maalaamaassa uutta taulua ja suunnittelemassa ompelijan kanssa pukua. Tahdon jälleen tehdä kaikkea sitä mitä osaan. Teen sitä niin kauan kuin taas pystyn. Perhonen on lyhytikäinen.

Paine kotilossa kasvaa.

lama

2007-04-10T17:14:00.000+03:00

Olen henkisesti tukossa ja lamassa. Lauhkea lammas. Lannistunut ja tyyni. Mitään sen kummempia mielialanvaihteluja ei ole ilmennyt lithiumin lopettamisesta huolimatta. Olen oivaltanut, että ainakin viime aikoina ongelmanani ei olekaan ollut mielialan vaihtelut. Ehkä tuo on jotenkin ulkoapäin tyrkytetty käsitys. Vaihtelut ovat toimintakyvyssä. Toisinaan pystyn toimintaan ja toisinaan en. Useinmiten en.

Päivät kuluvat löhöten kotona. Ei kiinnosta lähteä mihinkään. Harvakseltaan olen käynyt klubitalolla lehteä tekemässä. Mikään ei huvita. Muu kuin tietokoneella pelaaminen, leffat ja lukeminen. Joskus eivät edes ne. Tekisi mieli nukkua. Nukkua ja kauan. Ohjelmoisi itsensä heräämään pari kertaa päivässä olemaan lasten kansa, jotta eivät unohtaisi äitiään.

Luin tuossa hiljattain niin paljon fantasiakirjallisuutta, että olen siirtynyt dekkareihin ja kirjoihin, joiden tapahtumat ovat henkilöiden osalta fiktiivisiä, mutta liittyvät toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin Suomessa. Nuo tapahtumat koskettavat, koska olen kolmannen polven evakko ja sodan muisto elää minussa muistellessani mammaani, joka joutui Karjalasta kotoaan lähtemään. Taisin olla ainoa, jolle hän vuodatti niin arkoja asioita menneisyydestään. Osaan aika hyvin karjalan murteen. Tapanani on sanoa, että "Mie oon ol evakko nii kaua, etten mie olt viel syntyntkää ku mie lähin". Pitää paikkansa. Olen ikuinen pakolainen sydämessäni.

meemiskä

2007-03-23T12:40:00.000+02:00

1. Mitä on yöpöydälläsi? Olenko mä joku friikki kun mulla ei ole yöpöytää?
2. CD-levy, jota häpeät tunnustaa omistavasi? Mä olen täysin hävytön ihminen, joten en häpeä mitään.
3. Käytkö öisin jääkaapilla? En tietääkseni..
4. Elokuva, jonka aikana itkit? Leijonakuningas. Muut itki Titanicissa, mutta mua vaan ärsytti kun Di Caprio kuoli ja oli niin surkea loppu elokuvalla. Se hieno korukin meni ihan hukkaan kun se päähenkilö sitten vanhana mummona heitti sen salaa mereen ja kuoli sitte ittekki.
5. Mitä pelkäät? Jos lapsille sattuu jotakin
6. Mikä eleesi paljastaa epävarmuutesi? Ei musta päällepäin näy kuinka pimee mä oon.
7. Tunnetko ketään julkkista? joo
8. Kuvaile sänkyäsi. Hyvin tavanomainen joustinpatjasänky. Ei edes päätyjä.
9. Oletko spontaani vai suunnitelmallinen? Sekä- että
10. Kuka esittäisi sinua elokuvassa elämästäsi? Eija Vilpas varmaan..
11. Oletko koskaan pelannut räsypokkaa? En.
12. Mitä kannat aina mukanasi? lahoa päätä
13. Mitä kaipaat lapsuudessasi eniten? huolettomuutta
14. Oletko tyytyväinen nimeesi? Joo
15. Mitä kappaletta kuuntelit viimeksi? Ei muistu mieleen. Laivalla varmaan jotain trupaduuria..
16. Oletko ollut mukana koulunäytelmässä? Monessa!
17. Pidätkö itsestäsi? Pidän
18. Oletko tehnyt mitään laitonta? Joo, mutten enää vuosiin.
19. Pidätkö itseäsi söpönä? - ei kun komeana
20. Epämiellyttävin kotiaskare? kaikki
21. Syötkö roskaruokaa? Joskus joutuu jos ei kukaan jaksa tehdä kunnon ruokaa.
22. Viilaatko kynsiäsi? Viilaan. Mulla on uusi strassikoristeinen lasiviila.
23. Miten pidät huolta ulkonäöstäsi? Kampaajalla käyn ja toisinaan kosmetologilla. Sitten on kaikenlaisia tököttejä kaapit täynnä, joita käytän jos jaksan.
24. Oletko koskaan laulanut karaokea? Joo!
25. Mitä sanaa toistat paljon? Wau!
26. Seuraatko tosi-tv-ohjelmia? Ei o telkkua riesana
27. Oletko koskaan halunnut malliksi? Olen ollut taidemallina ja suunnittelin xl-malliksi hakeutumista, mutta sitten laihduin. Enää ei ole mahiksia.
28. Seuraatko naapureidesi elämää? hyvin vähän.
29. Oletko koskaan syönyt rautatabletteja? Juu. Esikoista odottaessa. Yleensä mulla on melkein liiankin rautapitoinen veri.
30. Jos voittaisit 1000e, mitä tekisit sillä? Lyhentäisin yhtä lainaa.
31. Mitä olet viimeksi maksanut käteisellä? Ostin ruokalipun
32. Odotatko jo kesää? En. Mulle kelpaa mikä tahansa vuodenaika.
33. Lasketko laudalla, bleidellä vai suksilla? evvk
34. Turhin juhla? Suurin osa. heh.
35. Mitä kieliä osaat puhua? suomen lisäksi puhun jonkin verran viroa, ruotsia ja saksaa ja melko hyvin englantia.
36. Edellinen matikan numerosi? Tais viimeisin lukion kurssin matikannumero olla 8
37. Onko sinulla lävistyksiä? Korviksen reijät vain.
38. Jos tulisit (/kumppanisi tulisi) nyt raskaaksi, mihin ratkaisuun todennäköisesti päätyisit? Jos kumppanini tulisi raskaaksi, ihmettelisin todella! Jos itse tulisin niin ihmettelisin myös, sillä mulla on klipsit munasarjoissa. Sitten jossain vaiheessa vain pitäisi todeta, että kappas. Nyt sitä odotetaan vauvaa.
39. Onko sinulla hyvä itsetunto? On
40. Onko paras ystäväsi sinua nuorempi vai vanhempi? Mulla on niin paljon eri ikäisiä hyviä ystäviä että en minä heitä paremmuusjärjestykseen laita.
41. Milloin olet viimeksi käynyt rautakaupassa? Miksi? Viime vuonna ostin kanaverkkoa ja listoja messuosaston rakentamista varten.
42. Mitä mieltä olet lapsityövoimasta? En ota kantaa poliittisiin asioihin.
43. Onko sinulla nälkä? Ei tällä hetkellä
44. Oletko hankkinut/hankitko mopokortin? Ehkäpä, jos joskus esim. ostan skootterin.
45. Oletko sitä mieltä, että neonvärit yhdistettynä toisiinsa ovat jotain kamalaa? Olen, mutta joskus joku voi olla niin kamalaa, että se on jo sympaattista.
46. Ripari vai protuleiri? Ei kumpikaan.
47. Teetkö kotitöitä? Vähän, voimien mukaan
48. Pidätkö linnunlaulusta? Yleensä. Joskus se häiritsee.
49. Haluatko isona naimisiin, omakotitalon, 2 lasta ja koiran? Muut on, paitsi koira ja omakotitalossa asutaan vuokralla. Voisin asua kerros- tai rivitalossakin aivan hyvin.
50. Jos saisit aloittaa täysin uuden kouluaineen Suomen kouluissa, mikä se olisi? Lapsiparoilla on jo nyt ihan tarpeeksi pitkät koulupäivät! Iltapäivällä tietty voisi olla jotain kivaa tekemistä mikä ei uuvuta liikaa kun vanhemmat tulevat sitten vasta myöhemmin usein kotiin.
51. Minkä asian parantaisit itsessäsi, jos voisit? Olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena.
52. Mikä sinusta tulee isona? en halua tästä enää isommaksi!
53. Mitä aiot nyt tehdä? no jatkan tätä meemiin vastaamista!
54. Haluaisitko muuttaa nyt pois kotoa? Ois se kyllä kiva kun ois joku pieni kakkosasunto jossa voisi latautua yksin parina päivänä viikossa.
55. Edes yksi hyvä puoli koulussa? Siellä oppi hyödyllisiä taitoja!
56. Kuinka monta levyä omistat? Ei aavistustakaan. 100?
57. Oletko tehnyt jotain maailman parantamisen hyväksi? Ei kannata yrittää korjata vääjäämättä uppoavaa laivaa. Tähtään seuraavaan asiainjärjestelmään ja koitan parhaani mukaan elää tässä kun tämä vielä on olemassa. Yksilöiden hyväksi teen voimavarojen mukaan toisinaan paljonkin.
58. Laitatko rahaa esim. Punaisen ristin keräyksiin? En. Minulla on toisenlainen tapa auttaa ihmisiä.
59. Tiedätkö, mitä haluat tulevaisuudeltasi? Tiedän
60. Janottaako sinua tällä hetkellä? Ei. Just join tuopillisen sekamehua.
61. Mitä tahtoisit juoda? No kun ei janota!
62. Miten vietät viikonloppusi? Ei erityisiä suunnitelmia. Lasten kanssa olen ja ehkä lapsuuden perhettä moikkaan. Ihanaa joutilaisuutta ja perusjuttuja perheen kanssa. Kenties saan uuden Sims-pelin ja pelaan sitä.

siilitestin tulos:

2007-03-23T12:38:00.000+02:00

Olen vielä elossa

2007-03-22T17:22:00.000+02:00

Kyllä mä olen edesvastuuton ja tyhymä! Lähdin siis maanantaiaamuna työmatkalle Hiidenmaalle. Jääkarhun piti mennä aikaisin töihin, joten piti kikkailla aamu jotenkin. Se onnistui niin, että iskä riensi apuun. Iskän kyydillä siis pääsin viemään lapset hoitoon ja sitten siitä juna-asemalle. Jännä kun olin ollut monta viikkoa suunnilleen vaan kotona enkä ollut ollenkaan tajunnut miten tolkuttomassa kunnossa oikeastaan olinkaan. Iski junassa jo lievä paniikki, että mihin nyt olinkaan matkoineni ryhtymässä kun tuntui, että pyörryn ja oksennan. Reppuun olin tunkenut varavaatteet ja jenkkikassissa oli kosmetiikka ja langat. Puuvilla- , bambu- ja efektilangat painavat paljon enemmän kuin villalangat. Taakka oli yllättävän raskas. Taksilla sitten Helsingin assalta satamaan. Laivamatka meni kivasti. Kärsin tupakansavusta ja yrjöilin. Onneksi laivassa oli mukavia ihmisiä, jotka vahtivat laukkujani sillä aikaa kun kävin kahviosta hakemassa purtavaa tai vessassa yrjöämässä. Runsas merenkäynti ei ole hyvä yhdistelmä jo olemassaolevalle 24/7 pahoinvoinnille.

Tallinnaan on jotenkin aina yhtä mukava tulla. Mä tykkään siitä kaupungista. Jotenkin tunnen kuuluvani siellä enemmän joukkoon kuin Helsingissä. Jätin painavamman laukun ystävällisen papparaisen haltuun matkalaukkusäilytykseen ja painelin suosikkiravintolaani Poseidoniin syömään. Oli vielä vähän aikaa siihen kun piti etsiytyä lentokentälle. Ruoan jälkeen väsytti ja mietin, että mihinköhän sitä pääsisi tunniksi pitkäkseen. No minnepä muualle kuin kokovartalohierontaan. Ei kun vain tuumasta toimeen. D-terminaalin vieressä on hotelli, jonka yhteydessä on upea kauneushoitola, joka on erikoistunut itämaisiin hoitoihin. Sisustus on tyylikäs ja kaijuttimista soi itämainen rauhoittava musiikki. Hieronta oli taivaallista. Ihan uudenlaisia otteita. Todella tehokkaita, muttei liian murjovia. Virossa saa usein erinomaista palvelua kun puhuu englantia, varsinkin kun asiakaspalvelijana on joku n. alle 35-vuotias. Viroa puhun taksikuskien ja vanhempien henkilöiden kanssa. Moni virolainen, varsinkin vanhempi henkilö osaa kyllä suomeakin. Suomalaiset on niin tuttua porukkaa virolaisille, että on ollut jännä huomata miten erilaista palvelua saa englannin kielellä kun vastapuoli ei tiedä, että olet suomalainen.

Otin sitten seuraavaksi taksin lentokentälle, ostin vähän tuliaisia ja lunastin lentolippuni. Kävin läpit turvatakastukset ja istuin odotustilaan odottamaan. Kymmenisen minuuttia ennen lentoa lentokenttävirkailija ilmoitti, että lento on peruttu huonon sään takia. Siinä vaiheessa meinas kyllä ruveta itkettämään. Soitin sitten Jääkarhulle, että pistää asiasta sähköpostia mun neulojalle kun olin unohtanut laittaa hänen kännykkänumeronsa kännykkääni. Jääkarhu sai onneksi neulojan numeron ja sain soitettua hänellekin. Hetken neuvottomuuden jälkeen kävin pyytämässä rahat lipusta takaisin ja menin taksilla tutulle hotellille. Olin todella heikossa hapessa, uskokaa pois. Sanoin respan pojille englanniksi, että teen kuolemaa ja tarvitsen huoneen. Sain huoneeni ja sulkeuduin sinne. Olin niin poikki, etten jaksanut edes käydä syömässä, vaan popsin jääkaapista pähkinöitä ja suklaata. Katselin televisiota ja luin Da Vinci-koodin kirjoittajan teosta 'Meteoriitti', jonka olin lainannu iskältä. Tunsin itseni melko yksinäiseksi. Helpotti soittaa kotiväelle ja Hiidenmaallekin. Mietiskelin vain, että oli aika vastuutonta huonon fysiikan omaavan mielenterveyspotilaan lähteä yksin ulkomaille hillumaan.

Myöhemmin illalla nousi kuume. Olen kuumeillut viime aikoina oudosti. Yhdistän sen lääkitykseen. Elimistö reagoi lithiumiin vierasaineena ja on jatkuvassa myrkytystilassa. Muuten veriarvot on kai kunnossa kun kerran lääkäri tai hoitaja ei ole soittanut verikokeiden tuloksista. hytisin peittojen alla mutta nukuin hajanaisia pätkiä kuitenkin. Puoli kuudelta heräsin ja aloin tehdä lähtöä. Harmitti etten ehtinyt hotellin aamiaiselle kun piti lähteä lentokentälle. En jaksanut meikata.

Maksoin laskun, tilautin taksin ja taas sitä mentiin lentokentälle. Siellä kävin kiskalta ostamassa vähän purtavaa ja odottelin, että Estairin virkailija tulisi töihin. Ostin uuden lipun ja viimein onnistui lento Tallinnasta Kärdlaan Hiidenmaalle. Reilu puoli tuntia kestänyt lento meni hyvin, vaikka laskeutumisen aikana tulikin heikko olo. Valkoisena ja vapisevana viimein astuin ulos koneesta ja minua oltiin vastassa lentokentällä.

Oli ihana tavata neulojani. Meistä on tulossa hyvät ystävät. Neulojani asuu upeassa talossa. En oikeastaan tiedä nimittäisikö taloa kartanoksi vai linnaksi. Koko päivän teimme tiiviisti töitä, että saimme kevätneuleet suunnitelluksi. Alustavat suunnitelmat olivat mukana, mutta parhaiten työ sujuu kun sen tekee yhdessä. Minä suunnittelen ja neuloja antaa kritiikkiä ja kommentoi. Illalla sain ihanaa kaalipiirakkaa ja pääsin porekylpyyn. Olo koheni huomattavasti.

Tein vakavan päätöksen. En ottanut iltalääkkeitä. Ajattelin, että minulla on viime kädessä itsestäni ja terveydestäni vastuu ja olin nyt ulkomailla ja minulla oli oikeus ottaa ohjat haltuuni ja tehdä itseäni koskevia päätöksiä ja käyttää maalaisjärkeä. En kertakaikkiaan enää kestänyt sitä huonoa oloa.

Nukuin isossa ulkorakennuksessa, joka oli pyramidin muotoinen. Sen mittasuhteet olivat samat kuin Keopsin pyramidilla. Sillä oli kuulemma terveysvaikutuksia. Nukahdin takkatulen kumuun ja palavien puiden ritinään.

Aamulla sitten lentokentälle ja laivalla Suomeen. Tallinkin palvelu herätti närää minussa ja muissa kanssamatkustajissa, mutta pakinoin siitä tuonnempana.

Pahoinvointi on lakannut. Maanantaina on terapia ja siellä pyydän psykologia informoimaan lääkäriä tilanteestani. Arvelen pärjääväni kyllä viikonlopun yli. Sihteerini klubitalolta laittoin sähköpostia ja pyyteli palailemaan jo töihin. Nyt kun hänkin on palaillut lomilta onkin taas kiva palata päätöimittajan töihin.

2007-03-16T19:53:00.000+02:00

En enää nykyään milloinkaan käytä alkoholia väärin. Tiedän geenieni, sairauksieni ja taustojeni takia, että minä olen altis sairastumaan alkoholismiin. Nykyään on kuitenkin huojentava asia, että voi ottaa muutaman siiderin tietäen, että ei mene överiksi niinkuin nuorena. Lääkityksellenikin alkoholi kohtuullisesti nautittuna sopii kun jättää ei niin pakolliset kolmiolääkkeet väliin.

Näin ei voi jatkua. Tämä lääkitys latistaa persoonallisuuteni, turruttaa kaiken. Havainnoin vain että "joo, tässä kohdassa pitäisi tuntea näin ja tässä kohdassa näin". Tunnen olevani mielenterveyspotilas, joka on lamattu lääkkeillä siihen kuntoon että sairaalaan ei kyllä joudu. Ainakaan mielisairaalaan. Aluesairaalan ansiapupolille saattaisin sensijaan joutua. En jaksa kävellä montaa sataa metriä ilman, että olo on kuin olisi juonut pannullisen kahvia ja syönyt pari perhepitsaa. Verenpaineet varmaan huitelevat pilvissä ja turvotus on melkoinen. Voiko ihminen lihoa muutamassa viikossa monta kiloa vaikka syö suhtellisen kohtuullisesti? Itse asiassa pakotan itseni syömään kun ruokahalua ei juuri ole. Mulla on tän lääkityksen suhteen nurkkaanajettu tunne. Pakko kirjoittaa tästä stooria lääkärille ja viedä kirje mielenterveyspolin luukulle kun tulen matkalta. En muuta lääkitystä ilman lääkärin kanssa juttelua, mutta tämä ei toimi! Uuvun ihan pienestäkin. Tuntuu etten ollenkaan tiedä missä mennään. Minulla on vakaa uskomus siihen, että tämä lääkitys ei minua kuntouta. Kaikki kunnia harmaahapsille, mutta en ihmettelisi jos joku kahdeksankymppinen mummo ohittaisi mut rollaattorilla kaupungilla.(jos kävisin kaupungilla...)

Olen siunattu sellaisilla ystävillä, joilla harva voi ylpeillä. Pöyhistyn ylpeydestä kun tiedän, että minulla on kaiken lisäksi hyviä, kultaisia ystäviä kymmenittäin! Ystäväperheemme isäntä, joka on jo harmaapäinen, kuusissäkymmenissä oleva myhäilevä puutarhuri, tuli eilen lapsenvahdiksi. Oli yksi meno, jonne emme edes olleet tulleet ajatelleeksi jaksaa mennä. Voitteko uskoa, että ystävämme, tämä vanhempi pariskunta oli ajatellut miten olisi hyvä jos me Jääkarhun kanssa tuonne tilaisuuteen pääsisimme! Erääseen seurakuntamme tilaisuuteen. He järjestivät aikataulunsa jotta tämä perheen isäntä pääsi olemaan lastemme kanssa, jotta me Jääkarhun kanssa pääsisimme kerrankin kahdestaan tähän tilaisuuteen. Mitä nöyryyttä ja epäitsekkyyttä! Voisi ajatella että tämä isäntä on korkeassa asemassa seurakunnassamme ja niin hän onkin, mutta niin jalat maassa ja nöyrä ettei kaihda tehtävää, jota moni pappaikäinen ei tulisi ajatelleeksikaan. Hän tuli sisäistä rauhaa, tyytyväisyyttä ja vaatimattomuutta huokuen hoitamaan lapsiamme ja lapset viihtyivät. Tuntuu, että lapset ovat saanet kolmannen isoisän. Tällä vanhemmalla miehellä, ei itsellä ole omia lapsenlapsia, joten saattaapa olla, että hänkin viihtyi Luukaksen ja Mimosan kanssa.

Illalla pääsin lapsenvahtini kyydissä naapurikuntaan toimittaja-ystäväni luokse yökylään. Hän asuu lähempänän Porvoota ja saimme tapettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla matkaamalla tänä aamuna yhdessä kaupunkiin. Olin jo aijemmin puhunut hänelle yhteistyökumppanistani, pääsponsorifirmani nykyisestä toimitusjohtajasta, jota hänen mielestäni olisi hyvä haastatella. Nyt hän siis tarjoutui kuskiksi ja samalla tekemään tapaamisestamme haastattelun. Toimittaja-ystäväni oli itse asiassa mukana "juonessa", jonka seurauksena perheystävämme tuli lastenvahdiksi. Hän istui matkalla kotiinsa samassa autossa jossa ideoitiin se miten torstai-iltana Jääkarhun kanssa pääsisimme yhdessä liikenteeseen. Puhelu meni pääpiirteittäin niin ihanasti, että " *** täällä moi! Sopisko teille, että **** tulis teille huomenna lapsenvaihdiksi että pääsisitten Jääkarhun kanssa kahdestaan sinne ja sinne ja sitten **** toisi sut meille ja tulisit yökylään ja aamulla päästäisiin meiltä lähtemään.?" Mä tietenkin ilahtuneena ja vähän hämmentyneenä, että "Joo, sopii!" Sitten ystävä kysyi, että *Mikä on sun lempiruokaa just nyt?* No kerroin ja hän lupasi järjestää sitä meille illalliseksi.

Vuodatan tätä täällä siksi, että en edes oikein tajua (kai lääkityksen takia ja muutenkin), että miten ihania ystäviä voi olla!

Kävin siis ystävän kanssa tapaamassa lankasponsoriani. Ystävä haastatteli ja kuvaili tapaamistani, kirjoitti paljon muistiinpanoja ja minä informeerasin neulekirjan suhteen toimitusjohtajan kanssa. Kerroin kuvausten aikatauluista ja suunnitelmistani ja sain arvokasta tietoa lankauutuuksista. Otimme myös lankavalinnoissa huomioon langan elinkaaren, eli että mitä lankoja on todennäköisesti vielä saatavissa kirjan julkaisun aikoina. Otin mukaani pari muovikassillista lankaa ja sitten menimme ystäväni kanssa lounaalle. Tässä vaiheessa olin jo ihan poikki vaikka oli vasta aamupäivä. Ystävä vei minut toisen ystäväni luo ja sain levätä. Sitten Jääkarhu lapsien kera haki minut kotiin.

Olen jo onneksi suunnitellut ja piirtänyt mallit seuraaviin kuvauksiin. Piirtämisestä ei meinaa tulla mitään. En myöskään pysty itse neulomaan. Ei ole koordinaatiokykyä, puhtia eikä keskittymiskykyä.

Maanantaina pitäisi jaksaa lähte laivalla ja lentäen Hiidenmaalle lankojen ja suunnitelmien kanssa tapaamaan neulojaani. Keskiviikkona luultavasti tulen pois.

läiskä pyllyllä

2007-03-12T20:25:00.000+02:00

Omituinen mustelmankaltainen, kahden ihmisen pään kokoinen läiskä on ilmestynyt alaselkään ja pakaroilleni. Rajat ovat punertavat ja selkeät mutteivat mitenkään tunnu typografialtaan muuta maastoa sen paremmin korkeammalta kuin matalammaltakaan. Näyttäisi siltä, että jokin verta ja kudosnestettä täynnä oleva valtava rakkula olisi puhjellut sisälläni ja levittänyt nesteet ympäröiviin kudoksiin. Lääkäri ei ollut turhan huolissaan eilen kun päivystykseen menin, toisin kuin minä. En minä valita. Kerron vain miten asiat ovat. Alavatsa ja alaselkä ovat järkyn kipeät ja turvoksissa. Sen lisäksi heikottaa, pyöryttää ja oksettaa. En tiedä liittyvätkö nämä vaivat toisiinsa. Kipujen osalta epäilen munasarjakystia. Pco, eli monirakkulaiset munasarjat ovat oireidensa osalta taas palanneet kiusaamaan elämääni. Kauan ne pysyivätkin rauhassa. Lasten saaminen rauhoitti oireet moneksi vuodeksi. Päivystyksessä otettiin tulehdusarvot, pissin kuppiin ja mitattiin lämpö ja verenpaine. Kun en selvästikään ollut kuolemassa minut passitettiin kotiin. Inhoan aluesairaalaa, mutta näiden kipujen ja pelon takia olisin ollut valmis menemään sinne ultrattavaksi ensiapuun, vaikka olen vannonut että kyseiseen rakennukseen menen seuraavan kerran jalat edellä. Joka tapauksessa, kivut eivät näyttäneet olevan mikään syy kuormittaa päivystyspolia. Kivut tuntuvat olevan sellaisessa paikassa, että vain jokin Litalgin tai sen kaltainen lääke auttaa. Ei näytä olevan paljoa virkaa Panadolilla tai Buranalla, edes maksimiannoksilla. En uskalla syödä tuolta kaapista näitten kaikkien lääkkeiden kanssa mitään Panacodia tai Tramalia.

Tänään kävin sitten labrakokeissa ja viimein alkoi terapia. Se mitään kognitiivista terapiaa ole. Samaa mitä ennenkin. Menen sinne, suollan 45 minuuttia mitä sylki suuhun tuo ja sitten ulos. Paljonpa oli taas hyötyä niistä Meilahden tutkimuksista ja gurun lausunnoista hoitosuosituksineen. Psykologini on onneksi hyvä tyyppi ja yrittää parhaansa saadakseen hoitosuositukset toteutettua. Saattaa olla, että päädyn jossakin vaiheessa päiväosastolle hoidettavaksi jos en täällä kotona ala kuntoutumaan riittävästi.

Psykiatrini on lomalla, joten toinen lääkäri haastatteli minua tänään sairasloman jatkon kirjoittamista varten. Lithium-lääkitystä nostetaan. Kauhistuttaa. Lääkäri kielsi suunnilleen kaiken mitä sanoin. Hänen mukaansa oireeni ovat todennäköisesti täysin psykosomaattisia. Eivät johdu lääkitysestä. Miksiköhän en pyörtyillyt ja voinut jatkuvasti pahoin ennen lithium-lääkityksen aloittamista. Ei suostunut vaihtamaan tarvittavia, vaikka perustelin suhteellisen monisanaisesti miksi olin havainnut Temestan paremmaksi lääkkeeksi kuin Opamoxit. Lääkäri puolitti Opamox-pitoisuudet seuraavaan reseptiin, mutta tuplasi määrän. Aivan sama mulle ottaako kaksi tablettia yhden sijasta. Kolkytämilliä tämä ämmä tarvitsee jos meinaa ahdistuskohtauksen taltuttaa sen vyöryessä päälle. Tunnen olevani hankala tapaus ja täysi pettymys ihmiskunnalle jos tämä uusi viiden lääkkeen kombinaatio ei tehoakaan toivotusti. Aina vain olo on saamaton ja kulahtanut. Niin kulahtanut, että toivoisin ettei mun enää ikinä tarttis nostaa tätä läikkäistä takamustani tästä tuolista ylös. *vilauttaa kaikille ja kuuntelee kopsahteluja lukioidenn menettäessä tajuntansa ja päiden tömähdellessä näppiksiin*

4-vuotiaalla Luukaksellani on uusi alterego: Taika-Yrjö. Mistä toi poika kehittää noi juttunsa? Molemmat ipanoidit on laulelleet mulle tänään niin paljon pieru- pissa- ja kakkalauluja, että mä en jaksa enää käyttäytyä korrektisti, netissäkään, joten parasta lopettaa kirjoittaminen ja poistua ihailemaan persoonallista läiskää peräpeilissään.

ruosteessa

2007-03-09T12:03:00.000+02:00

Siis moon niin ruastees. Ihan hirvittävän vaikeita asioita olen joutunut tekemään. On pitänyt saada hoidettua asioita puhelimitse. Se on lähes yhtä vaikeaa kuin joutua menemään paikanpäälle jonnekin instanssiin. Äkkiä mulle nuijanukutus kiitos!

Iljettävintä oli joudua selvittelemään että miten saisin lääkärin kirjoittamaan mulle uuden b-lausunnon. No lääkäripä oli lomalla ja käskettiin soittamaan jollekin ihan tuntemattomalle lääkärille hänen puhelintunnilla. No way! Raavin aikani päätäni, huokailin raskaasti ja tajusin että viimeisin b-lausunto on terveyskeskuslääkärin kirjoittama, joten hän voi siis uudenkin kirjoittaa. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut ajatuksesta soittaa jollekin ankealle terveyskeskuksen tädille, että delegoin asian Jääkarhulle.

Vielä pitäisi saada tilattua aika gynekologille. Voi saasta. Se menee varmaan tosi pitkälle enkä minä näitten nykyisten ongelmieni takia ollenkaan edes tiedä koska vuodan blodaa enkä siis voi gynelle mennä. Tarvitsen hormonilääkettä tähän pco:hon eli polykystisiin munasarjoihin, koska kierto on epäsäännöllinen, alavatsa tosi kipeä munasarjoissa olevien nesterakkuloiden takia, akne- ja lihomisongelma pahenemaan päin. Lisäksi papa-näytettä ei ole otettu pitkään aikaan. Mä niin vihaan sitä ronkkimista. Saan siitä aina moneksi viikoksi hirveitä takautumia mun kauhusynnytyksestä ym. traumaattisista kokemuksista. Gynellä käyminen tuntuu raiskaukselta, johon on vapaaehtoisesti suostuttava.

Pari työmatkaa tiedossa. 16.päivä menen toimittajaystäväni kanssa tapaamaan pääsponsoriani ja hakemaan lankoja seuraaviin neuleisiin kirjaa varten. Sitten heti maanantaina menen Tallinnaan laivalla ja Tallinnan lentokentältä koneella Hiidenmaalle. Sain sentään laiva- ja lentoliput tilattua, mutta niitä varten ei tarvinnutkaan soittaa mihinkään, saatika puhua viroa tai englantia.

Mä en millään saa itseäni ihmisten ilmoille. Tiedän, että se onnistuu sitten kun on pakko ja kirjan suhteen on kokonaan toinen asia kun se on mun oma projekti eikä liity tähän sairauteen eikä byrokratiaan. Ihan kamalaa on puhua puhelimessa. Varsinkin vieraiden ihmisten kansa. En meinaa jaksaa jutella edes ystävien kanssa. Eniten toivon, että ystävät tulevat käymään ja vain olemaan mun kanssa. Ystävät piipahtelevatkin. Se on hyvä asia. Musta välitetään ja mua rakastetaan. Mä kelpaan ystäville tällaisena kuin olen. Siis tuntuu niin hyvältä kun ystävät tulevat ihan vain ohimennen piipahtamaan ja tsekkaamaan miten mä voin. Eivät välitä rähjäisestä ulkoasusta ja sotkusesta kämpästä. Mulla on ihania ystäviä.

Olen parina päivänä laittanut tukan ja meikannut. Hitsi. Enhän mä ruma olekaan! Tököteillä saa ihmeitä aikaan. Hyvä, että on tullut koulutauduttua kampaajaksi ja meikkaajaksi. Nyt kun vielä saisi vaatteita. Tahtoisin itse suunnitella itselleni kunnon puvuston. Pitää kysyä rakkaalta ompelijaltani vieläkö hän tahtoisi yhteistyötä, vaikka virallisesti onkin lopettanut. Meillä synkkaa niin hyvin ja hän on niin taitava. Tahtoisin suunnitella helppohoitoisista kankaista perusvaatteita. Sellaisia boheemeja ja naisellisia. Ripaus keskiaikaa mukaan ja yllättäviä kuosivalintoja.

Päivä lasten kanssa kotona

2007-03-02T07:34:00.000+02:00

Ensiksikin. kiitos todella kaikille kommentoijille. Jokainen muistaminen ja rohkaisun sana merkitsee minulle todella paljon. Niiden avulla jaksaa taas kirjoittaa. Tämä kirjoittaminen on todella hyödyllistä minulle.

Lapset menevät iltapäivällä mummilaan yökylään, joten halusin olla heidän kanssa nyt päivän. Miten rakastankaan noita pieniä ihmeitä. Miten me ollaan saatu aikaan jotain noin hienoa Jääkarhun kanssa? Nuo vievät viimeisetkin reagoivat aivosolut huutamisellaan ja tappeluillaan, mutta ei noita siltikään pois vaihtaisi. Naurava pieni Mimmi eilen sängyssään kun kävin illalla peittelemässä. Vauvanukke kainalossa. Peittelin vauvanukenkin ja se nauratti pientä tyttöä. Luukas sanoi äidille ennen nukkumaanmenoaan, että "Äiti sä oot kiva".

Lääkkeet siis toimivat jonkin verran. Ihan koko aikaa ei ole paha olla henkisesti. Iso musta mörkö istuu olkapäillä, mutta häipyy toisinaan joksikin aikaa omille teilleen. Fysiikan lääkkeet vievät. Kädet eivät kunnolla toimi. Vaikea leikata hiuksia tai kirjoittaa. vapisevat. Eilen Jääkarhun oli määrä hakea lapset hoidosta, mutta suojakeli oli hidastanut liikennettä, joten hän soitti ja pyysi minua hakemaan lapset. Minun on tosi vaikea orientoitua mihinkään yllättävään, mutta pakkohan se oli ulostautua mökistä ja hilpasta tuohon vajaan kilometrin päähän hakemaan lapsia. Lääkkeet on pistäneet kropan niin heikoksi ja sekaisin, että yrjöttävä olo on ennemminkin päivittäin sääntö kuin poikkeus. Lisäksi lihaksia särkee. Levossakin saattaa tuntua lihaksissa sellaista kuin olisi raskaan sarjan juuri kuntosalilla tehnyt. Sellaista polttavaa kipua. Sellaista tunsin myös kropassa koko kävelymatkan hoitopaikkaan ja takaisin ja voimakasta uupumusta jaloissa. Sain lapset sisään, räntäsateesta kastuneet talvivaatteet kylppäriin ja sitten pyörryin keittiöön kauha kädessä. Taju katkesi vain hetkeksi ja varoittaen, joten sain otettua käsillä vastaan enkä tällä kertaa satuttanut itseäni. Makoilin siinä lattialla kuitenkin jonkin aikaa että vaaleat läiskät häipyivät näkökentässä ja olo vähän koheni. Sain lapset syötettyä ennenkuin Jääkarhu tuli kotiin.

En ole laihtunut, vaikka syöminen on todella vaikeaa. Etova olo estää tehokkaasti ruokahalua. Jäätelö nyt meneekin sitten helpommin alas. Pakotan silti itseni edes kerran päivässä syömään jotain vähän tukevampaa. Ongelma on siinä etten meinaa saasa syödyksi riittävää määrää kunnon ruokaa tai oikeastaan mitään. Juoda pystyn onneksi kyllä.

Milloin pää toimii, kroppa ei ja jos kroppa joskus toimii niin nuppi tekee tenän. Useinmiten kuitenkin sekä pää, että kroppa ovat turmeltuneessa tilassa.

Olen saanut jonkin verran keskityttyä hengellisiin asioihin ja viettänyt aikaa ystävien kanssa seurakunnan kokouksissa. Ystävät piipahtavat myös käymässä kun tietävät, että olen huononssa jamassa. Terveet hengelliset säännölliset tavat auttavat pitämään mielen erossa kaikesta turhasta roinasta. Nyt sen jälleen huomaa kun on saanut aitoa hengellistä ravintoa. Sitä ikäänkuin mieli puhdistuu likakuormasta, joka sinne tästä maailmasta on tullut. Inhimillistähän se toki on, että pahoittaa mielensä esimerkiksi jos tuntee itsensä väärin kohdelluksi, mutta pitäisi kyetä laskemaan irti tuosta pahasta mielestä ennenkuin alkaa arvostelemaan ja vatvomaan kokemaansa mielessään liikaa. Se on turhaa ja silloin itse syyllistyy yhtä suureen vääryyteen kuin he, jotka mielipahan aiheuttivat. Siinäpä sitten ryvetään samassa lätäkössä. Hah! *näkee itsensä sielunsa silmin rypemässä muutaman mielisairaanhoitajan kanssa kuralätäkössä sairaalan pihalla*

Henkisesti kun on paha olla ja sairas, se on kuin eläisi pahaa unta. Hetkittäin on parempi ja selkeämpi olo ja silloin tajuaa miten suuri ero sillä tilalla on kun on terve ja sairas. Muisto tästä lohduttaa synkillä hetkillä. Se on se musta mörkö, joka istuu olkapäälläsi ja kuiskii korvaas ne unet. Kun mörkö lähtee lomalle, voit taas kuunnella paremmin tervettä itseäsi. Hengelliset asiat eivät ole mikään lääke mielisairauteen. Toivoni ja vakaumukseni on jotain suurempaa, arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin yksittäisen ihmisen yksittäinen sairaus. Siltikin onnellisena sivuefektinä hengellisen ravinnon nauttimisesta käy usein niin, että mieli selkenee ja tulee onnellinen, legollinen ja järkevä olo. Jaksaa taas nähdä eteensä. Jaksaa nähdä, että siellä on muutakin kuin sitä harmaata savua, jota mörkö olkapäällä levittää kaikkialle ympärille.

Koitamme säästää rahaa. Tarvitsemme syksyksi lentoliput Amerikkaan. Jääkarhun veli ja tämän vaimo lähtevät sinne pian koulutettaviksi. He valmistuvat lähetystyöntekijöiksi syksyllä ja tuohon valmistujaisjuhlaan meidän on mahdollista mennä. Minä, Jääkarhu ja appiukko. Mummo ja eräs mummoikäinen ystävämme hoitavat lapsia sen aikaa. Tarkoitus on mennä New Yorkiin ja sen lähistölle.

Lapset leipovat muovailuvahaa. He tekevät niistä kaikenlaisia pipanoita, läjiä ja kakkaroita. Ne ovat leikkiruokia, joita tuovat tähän koneelle minulle maistettavaksi. Luukas toi äidille syötäväksi perunahillolaatikkoa ja Mimosa kakkakiusausta. Njam!

2007-02-20T19:14:00.000+02:00

Kiitos kommentoijille.

Olo on nyt selkeesti parempi. Johtunee siitä, että on saanut nukuttua ja lithiumista. Koen tervehdyttävänä sen, että mulla on heränny vihan tunteita. Parempi ärsyyntyä ku lamaantua. Vihakin on ihan ok, jos sitä ei väärinkäytä eikä käännä sitä itseä tai toisiaan vastaan epäoikeudenmukaisesti.

Hirveen ristiriitaisia tunteita monia asioita ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta välillä on tosi tylsää, mutta mikään ei jaksa oikein kiinnostaa, ainakaan kauaa. Jokin välivaihe varmaan.

Anonyymi kommentoi, että toivottavasti epämiellyttävä sairaalakokemus ei johdu henkilökunnasta. Kyllä se johtuu. On onni, että päivystävä lääkäri, joka minut otti vastaan lupasi ottaa minut avopuolella potilaakseen. Sinne menen huomenna. Mua todella vaivaa ja painaa henkilökunnan käytös. Niin paljon, etten oikein saa edes jäsennetyksi sitä vielä. Siksi en katso parhaaksi nyt alkaa siitä vielä marisemaan. Tosiasia on kuitenkin se, että Kellokosken sairaalan vastaanotto-osastolla on törkeesti käyttäytyviä hoitajia.

Sairaala

2007-02-18T09:28:00.000+02:00

Sen verran harvat ihmiset joutuvat elämänsä aikana mielisairaalaan, että ajattelin hieman kertoa mitä se on käytännössä.

Pakkasin kotona ison putkikassin täyteen varavaatteita, kirjoja, lankaa, ja hygieniatuotteita. Puhtaana ei ollut juurikaan kunnollisia ja mukavia vaatteita, joten kävin vielä Lindexillä ostamassa rinuleita, persiöitä, paidan ja byysät.

Sairaalan pihalla mua nauratti ja hävetti. Jos ne käännyttäiskin mut takaisin niin mulla ois hirveesti kamaa mukana. Ihan ku olisin tullu moneksi kuukaudeksi. Usein kun tilanne on mitä vakavin ja ahdistavin, mä jostain syystä reagoin nauramalla.

Menimme sairaalan pääovesta sisään ja pyysin jääkarhua ilmoittamaan mut ja antamaan vastaanottovirkailijalle lääkärin kirjoittaman lähetteen. Virkailija kutsui sisään toimistoon ja kyseli perustietoja. Sitten hän johdatti pitkin ankeita tiiliseinäisiä käytäviä vastaanotto-osastolle. Se oli entuudestaan tuttu osasto. Sinne aina ensimmäisenä mennään kun sairaalaan joudutaan. Jotkut ova siellä viikkoja tai kuukausia tarkkailavana ja tutkittavina. Jotkut lähtevät sieltä suoraan kotiin ja toiset siirretään kuntoutusosastoille. Osasto 8 on minun kokemuksen mukaan jonkinlainen säilö, jossa pyritään pitämään potilaat turvassa, ruokittuina, lääkittyinä ja elossa. Kasilla on aika monenkuntoisra porukkaa.

Ensimmäisenä potilas ja saattaja ohjataan lasiseinäiseen kansiakoppiin. Siellä usein hoitajat istuskelevat ja katselevat kun potilaat laahustelevat parin näkyvillä olevan sohvaryhmän läheisyydessä tai matkalla huoneeseensa, sieltä pois, vessaan, tupakalle tai kylpyyn. Useimmat hoitajat ovat mahdollisimman vähän tekemisissä potilaiden kanssa. Pari inhimillisemmän tuntuisempaa tyyppiä saattaa tulla potilaiden kanssa istuksimaan sohvalle tai lukemaan sanomalehteä. Kopissa joku hoitajista ottaa huolehtiakseen potilaan kamat. Taskut tyhjennetään, rahat ja arvoesineet otetaan talteen ja kirjataan yksityiskohtaisesti. Sitten hoitaja tarkistaa, että taskut ovat tyhjät. Siinä saattaa ensikertalainen tuntea olonsa melko nöyryytetyksi, mutta minä tiedän mitä varten nämä rutiinit tehdään, joten olen suht rauhallinen. Laukut tutkitaan. Kaikki metalliesineet ja lasiesineet otetaan pois, jopa mun pinsetit. Mitään sellaista ei saa viedä huoneeseen, jolla voisi tappaa itsensä tai vahingoittaa toista. Langat ja puikot pitää jättää kansiakoppiin. Neuloa saa vain sohvilla hoitajien valvovien silmien alla. Säilöön menee mulla pinsettien lisäki Bepanhten-tuubi ja lasinen teahree-öljypullo. En tiedä luokitellaanko Bepanthen lääkeaineeksi vai johtuuko säilöön pistäminen siitä, että tuubi on metallia ja sillä voi viiltää.

Jouduin odottelemaan muutaman tunnin sohvilla yksin hirveissä vieroitusoireissa. Osastonlääkäri oli siltä päivältä jo lähtenyt kotiin ja odotin päivystävää lääkäriä, joka päättäisi, otetaanko minut sisälle osastolle vai ei. Olo tuntui kuumeiselta, oli särkyjä ympäri kroppaa, ahdisti megalomaanisesti ja olo oli levoton. Jääkarhu lähti takaisin töihin jo ennenkuin tavarani tutkittiin ja säilöttiin. Luin kirjaa. Edellisenä päivänä olo oli mennyt niin hirveäksi, että otin yliannostuksen rauhoittavia. Silloin halusin tehdä mitä vain, millä saa vintin pimeäksi. Nukuinkin monta tuntia ja herättyäni olin puhunut sekavia ja hirveitä asioita Jääkarhulle. Siksi hän minut seuraavana aamuna lääkäriin veikin.

Lopulta lääkäri tuli ja totesi osastohoidon tarpeelliseksi. Minulla oli onnea, että juuri tämä lääkäri otti minut vastaan. Kerron myöhemmin miksi. Istuksin lääkärin ja hoitajan kanssa lääkärin huoneessa ja puimme asioita. Nuori ja mukavannäköinen mieshoitaja vaikutti myötätuntoiselta ja kirjoitti samalla ahkerasti muistiinpanoja. Lääkäri päätti lääkityksestä osastolla. Jaksoi myös perustella miksi joitakin muutoksia tehtiin. Sain myös kipulääkettä päänsärkyyn ja vieroitusoireisiin. Sitten minut vietiin huoneeseeni ja sain ne tavarat, jotka oli lupa siellä pitää. Asetuin taloksi. Seuraavat pari päivää asuisin tuossa huoneessa huonekaverini kanssa.

Kotona

2007-02-16T15:50:00.000+02:00

Aika hirveä sairaalakokemus. Ne potkaisi mut sieltä tänään pihalle kun katsoivat että voin ihan hyvin olla kotona. Lähiomaiset ja minä olemme asiasta eri mieltä, mutta minkäs sille mahtaa. Avohoito on heitteillejättö.

Mulla otettiin mielialaa tasaamaan litium-lääkitys, vaikka varsinaista bibolääritautia ei ole todettu, kylläkin piirteitä siihen suuntaan. Voi olla. että Efexor-lääkitys on aiheuttanut nämä mun viime aikojen ahdistuskohtaukset. Efexoria vielä jatketaan, mutta siis litiumin kanssa. Tämäntyyppisillä kombinaatioilla on saatu hyviä tuloksia aikaan. Sain uutta tarvittavaa Opamoxin tilalle. En muista just nyt tämän lääkkeen nimeä, mutta rauhoittaa oloa väsyttämättä liikaa tai tekemättä olon liian tokkuraiseksi. Unilääke Stellan kaveriksi otetaan illalla Ataraxia, jonka toivotaan auttavan siihen että unet jatkuisivat aamuun asti. Stella yksinään auttaa vain 4 tuntia.

Kirjoittelen sairaalakokemuksista vielä lisää myöhemmin.

Lähdemme kohta Jääkarhun kanssa hakemaan lapsia hoidosta ja menemme siten mummolaan. Äitini on töissä, mutta kahvittelemme parin ystäväni ja siskoni kanssa. Nyt tuntuu siltä, että pitää tavata ystäviä ja olla vain.

2007-02-14T11:46:00.000+02:00

Sairaalaan tässä ollaan nyt menossa. Toivottavasti lääkitys saadaan siellä kuntoon ja olo tasaantumaan.

Haaveilen salakuljettavani pleikkarin ja uuden pelin huoneeseeni....

2007-02-14T08:33:00.000+02:00

Nyt olo on taas normaali, mutta eilisen jälkeen en todellakaan enää tuudittaudu siihen, että kyllä tämä tästä, päivä kerrallaan. Joudun ehkä sairaalaan. Vaan kun en millään ehtisi. Jääkarhu tilasi lääkäriajan omalääkärille. Tulee mukaan. Minua hävettää mennä sinne. Tukka on pesemättä ja naama rupinen. Lääkäri on tottunut näkemään minut meikattuna ja fiksuissa vaatteissa. Nyt en jaksa puleerata. Sitä paitsi naama on niin kipeä etten uskalla sutia siihen muuta kuin finnilinimenttejä.

Minulla on kolme asiaa mitkä tahtoisin tehdä. Siksi en ehtisi sairaalaan. Lehti ei ole vielä valmis. Ohjaajat Klubitalolla sanoivat, että koska lehteä tekevät kuntoutujat vapaaehtoisvoimin, ei siitä pidä eikä saa ottaa mitään stressiä. En minä otakaan. Se vain on niin mielenkiintoista hommaa. Sihteerini on ollut poissa ja tarvitaan vielä muutamaan juttuun hänen panostaan. Ainoastaan yksi artikkeli on muilta kesken ja sekin on valmistumassa. On ollut mielenkiintoista opetella uuden tietokoneohjelman käyttöä ja lehden tekoa. Viihdyn erinomaisesti päätoimittajan työssä. Pidän siitä kun saan johtaa lehtiryhmämme kokouksia. Kuntoutujilta tulee niin uskomattoman luovia ideoita. Pidän siitä kun saan innostaa ihmisiä ja kun saa auttaa heitä saamaan onnistumisen kokemuksia. On upeaa kun meidän, kuntoutujien, toimesta tyhjästä tehdään vähitellen lehti, joka postitetaan jäsenille ja yhteistyökumppaneille.

Ensi viikolla on hiihtoloma ja sain erään tutun opettajan malliksi neulekuvauksiin. Virosta tuli neulojaltani iso pahvilaatikollinen uusia neuleita kirjaa varten ja talvikuvausten aika on koittanut. Eli soitto kolmen eri sponsorin markkinointiosastolle, jotta saa taas hommat luistamaan.

Kolmas asia on se, että haluan tehdä työmatkan Viroon hiidenmaalle. Minun on tavattava neulojani käännöstöiden, ohjeiden kirjoittamisen ja muutamaan neuleeseen tehtävän muutoksen takia.

Ehdotan lääkärille, että jos lääkevaihdot tehdään sairaalassa, saisin muutaman viikon aikaa järjestää asiani ennen sitä.

2007-02-13T09:43:00.001+02:00

Mä todella, todella tahtoisin kuolla. Pääsisin tästä pahasta maailmasta pois kitumasta. Miksi mä täällä olen? Mä en pysty tekemään täällä mitään niitä asioita, joita varten mä elän. On toisille vahingoksi, että mä olen olemassa.

Ei tarvitsisi mun pikkutyttären enää aamuäreältä väsyneeltä ja masentuneelta poisaolevalta äidiltä kysyä, että "Oletko äiti iloinen?" Nuo sanat satuttivat niin pahasti. Uhraisin elämäni niin mielelläni jos vain sillä välttäisi sen, että mä tuhoan tän perheen onnen tällä sairaudela. Ei tarvitsisi ihmisten enää säälitellä mun lapsia ja miestä. Ei tarvitsisi kestää syyllistämistä, kauhisteluja, pilkkaa ja hylkäämistä.

Kävelin itkien pois päiväkodilta. Hoitaja, joka on kylläkin aivan ihana tyyppi kyseli, että kai aijon olla läsnä palaverissa jossa lapsien asioita käsitellään ensi viikolla. Just eilen sanoin Jääkarhulle, että mulla ei ole voimia tulla. Oikeasti mulla ei ole rohkeutta. Mä pelkään, että mitä siellä palaverissa halutaan puhua. Miksi sinne tulee erikoislastentarhanopettaja? Mun kokemukset kaikista sosiaaliämmistä on vain kielteisiä. Silloin kun me kipeimmin tarvitsimme apua, saimme vain moitetta ja kylmää vettä niskaan. Mä en uskalla kohdata sitä mahdollisuutta, että mun sairastaminen ja meidän perheen väsyminen olisi vaikuttanut lapsien käytökseen. Luukaksella ainakin on nyt jokin uhmakausi, samantyyppinen mitä monesti on vuoden, pari häntä vanhemmilla. Jääkarhu saa mennä.

Kunpa mä vain todellakin kuolisin. Jääkarhu löytäisi itselleen paremman vaimon ja sitä paitsi mun lapset ansaitsevat terveen ja normaalin äidin, joka ei saisaudellaan turmele heidän lapsuuttaan.

2007-02-13T09:43:00.000+02:00

ahjossa

2007-02-09T18:13:00.000+02:00

Ekan kerran vähän selkeempi fiilis tän päivän aikana. Kun sais itsensä nyt lääkäriin niin ois hyvä. Toisaalta turhauttaa se mitä siitäkin taas seuraa. Hirveitä tuskia taasn viikkokaupalla jos lääkitystä vaihdetaan. Tää Efexor 150mg ei nimittäin näytä toimivan. Ekan kerran musta tuntuu, että tää tauti saattaa vielä tappaa mut. Ikinä ei ole ollut näin itsetuhoisia fiilareita eikä niillä ole mitään tekemistä mun vakaumuksen tai toivon kanssa.

En saanut tänään itseäni Klubitalolle. Toisaalta oli kyllä tosi flunssainen olokin. Päivällä oli ihan tokkurainen ja epätodellinen ahdistava fiilis. Nukuskelin ja luin, mutta itkeskelinkin ja makasin hirveissä mielialatuskissani sängyllä. Hirveetä kitumista.

Jääkarhu vei lapset mummilaan yökylään että saataisiin olla kahden. Siitä tulee huono fiilis kun ovat niin paljon hoidossa, mutta onneksi tulevat jo huomenna kotiin. Voi kun jaksaisi olla läsnä. Noi on niin ihania, positiivisia ja valoisia persoonia noi meidän lapset. Ymmärtävät, että äiti on kipeä. Ei näytä olevan heille mikään ongelma että toisinaan olen kipeä fyysisesti ja toisinaan mieleltäni. Osaavat ottaa asiat asioina. Siinä olisi meille aikuisillekin oppimista.

Tunteet on aika jumissa, siis kaikki myönteiset tunteet. Mikään ei silti voi tuntua paremmalta kuin pienen tytön energiset kädet kaulalla ja kuiskaus: "Ihana ihan ikioma äiti.". Oikeastaan nyt tässä kirjoittaessani havaitsen, että lapsille kelpaan sellaisena kuin olen. Se lohduttaa.

Tänään päivällä kieriskellessäni ahdistuksen syövereissä kuin jossakin punahehkuisessa kiduttavassa ahjossa minusta tuntui, että olen täysin epäonnistunut, tuottanut kaikille pettymyksen, menettänyt täysin viehetysvoimani ja mikä kamalinta, tunsin olevani Jumalani hylkäämä. Tunsin itseni niin yksinäiseksi ja mitättömäksi. Vihasin kaikkia taitojani ja lahjojani, koska niistä ei tunnu olevan mitään hyötyä koska en tunnu koskaan pääsevän näyttämään kykyjäni siinä määrin, että tuntisin onnistuvani. Tunsin, että persoonanikin oli turmeltunut. Nyt selvempipäisenä päivän kauhujen laantuessa, ainakin hetkeksi, tajuan, että tämän kaiken painajaisen on oltava tätä sairautta.

Mietin, että miten voisin hylätä ne tavoitteet, joita olen asettanut. Mitä minulle jää jos ne hylkään? Onko minulla mahdollisuutta päästä päämääriini?

Tiedän, että on aloitettava pienin askelin. Kannustimeksi vain tarvitsisin jonkinlaisen kuvan päämäärästä, jotta motivaatio paranisi. Nyt on niin luovutustunnelmat.

Tunnen vihaa. Olen niin yksin. Miksi minun aina pitää olla silloin yksin kun eniten tarvitsisi toisia? Tunnen itseni hylätyksi ja olen siitä katkera. Toisaalta, ehkä minä olen niin paljon itse laiminlyönyt ystäviäni ja ollut niin kehno ystävä että tämä on oikeudenmukaista. Ehkä jään tänne ahjooni odottamaan seuraavaa kuumuuden aaltoa ja odotan miksi minä tässä ahjossa muokkaannun. Ei näy paljoa vaihoehtoja kun ei jaksa mihinkään täältä lähteä.

Tilasin netistä uuden pelin: Simssit ryntää raitille. Ehkä se auttaa vähäksi aikaa kun tuntuu että lukeminen väsyttää liikaa ja sitten torkahtelee pitkin päivää eikä pysty keskittymään. Olen jo pelannut melko pätevästi läpi Sims kakkosen ja sims in the city- pelit tolla pleikka kakkosella.

Ajatelkaa nyt: Kulahtanu rupinen kolmeakymppiä lähestyvä kahden pienen lapsen mielenterveyskuntoutujaäiti, joka mielummin pelaa pleikkaria kun käy suihkussa... Ei voi ku nauraa itelleen kun liitelee mielikuvituksissaan kärpäsenä katossa ja kattelee omia toilailujaan.

argumentaatio

2007-02-09T06:13:00.000+02:00

Mihin kaikkeen sitä ihminen pystyykään ja mihin kaikkiin ihmeellisiin tilanteisiin sitä joutuukaan. En sekaannu politiikkaan edes kunnallisella tasolla siitäkin huolimatta, että aika ajoin siihen suuresti minua on rohkaistu tai persoonani huomioiden sitä on odotettu tai jopa pidetty itsestään selvänä. Ei, en sekaannu politiikkaan, mutta argumentaatio minulta pyydettiin. Kas näin se tapahtui:

Keskiviikkoaamuna ahisti ihan törkeleellisesti. Nappasin siis pillerin ja hipsin pahaa-aavistamattomana Klubitalolle. Klubitalotoimintaamme rahoittaa Raha-automaattiyhdistyksen lisäksi kolme kuntaa. Nyt sitten joku oli älyvapaasti keksinyt pistää kapuloita rattaisiin. Asia on niin keskeneräinen etten viitsi kertoa yksityiskohdista. Klubitalon työntekijöiden ja hallituksen oli siis pakko reagoida ja ryhtyä selittämään että tiettyjä toimenpiteitä ei vain voi tehdä, koska Klubitaloideologiaan kajotessa ja toiminnan laatua omavaltaisesti muutettaessa ei voi enää puhua Klubitalotoiminnasta vaan sitten ajaudutaan kyhäämään kokoon jokin aivan muu toimintamalli hyväksi havaitun, edullisen ja toimivan valmiin formaatin tilalle. Myös jäsenten oli reagoitava ja laitettava eteenpäin oma vastine siitä, että nyt oltiin tekemässä emämunausta.

No, tähän argumentointitehtävään oli jo valittu henkilö, joka kirjoittaisi kirjeen Klubitalon hallituksen istuntoon ja josta nämä asiat menisivät eteenpäin kuntaneuvotteluihin. Eikös vain juuri tämä henkilö ollutkin pääsemättömissä hoitamaan tätä tehtävää ja hallitus kokoontuisi saman päivänä. Oli muutama tunti aikaa kirjoittaa tuo tärkeä papru. Klubitalolla ei ollut paikalla ketään muuta jäsentä, joka olisi voinut ottaa tuon tehtävän vastaan, paitsi minä, rupinen kulahtanut ämmänräähkä, joka vapisevin kourin piti kiinni aamukahvikupistaan ja oli hyvää vauhtia pöllyyntymässä pameista.

Ei kun sitten koneelle vaan. Ryhdyin perustelemaan miksi kaavailtuja muutoksia ei voida eikä ole mitään järkeä toteuttaa. Kaksi sivua asiatekstiä kasaan pamipöllyissä ja vain puoleksi hereillä. Tajusin, että asia oli perusteltava rahalla ja järjellä. Inhimillisistä tekijöistä ei oltaisi päättävissä elimissä kiinnotuneita. Toki uskottavuuden nimissä oli perusteltava myös noilla inhimillisillä tekijöillä, mutta keskityin tuomaan esiin sen mitä tapahtuisi jos klubitalotoiminnan kaltaista palvelua ei enää Keski-Uudellamaalla olisi. Toin esiin, että siitä seuraisi ennen kaikkea taloudellisia kustannuksia kunnille. Tosi asia on, että jos viisi ihmistä vuosittain välttää n. kuukauden mittaisen keikan sairaalaan Klubitalotoiminnan ansiosta, se kattaa esim. kaupunkimme osalta koko Klubitalotoimintaan varatun vuosibudjetin.

Papruista tuli ihan siedettäviä. Itse asiassa ne toimittivat tehtävänsä erinomaisesti. Lisäksi saimme myös tämän poissaolevan jäsenen sähköpostitse välittämiä erittäin tärkeitä tietoja ja sosiaalialan opiskelijoiden laatiman vastineen. Onpa ainakin nyt päättävillä ihmisillä päätöksiensä tueksi riittävästi tietoa, vaikka yksikään sielu ei ottaisi kantaa puolesta tai vastaan mitä heidän pitäisi tiedoillaan tehdä. No, onhan se nähty vuosituhansien ajan mihin ihmishallitusten toiminta johtaa. Lopulta kaatuu joka hallitus ja jokainne maailmanvalta vaihtuu...

Nyt minulla on dilemma. Selvästikin minua vakoillaan ja minua vastaan on salaliitto. En voi ymmärtää mihin lääkereseptini ovat kadonneet. Joku on taatusti varastanut ne sabotoidakseen elämääni. Etsin jo jääkaapista, mutta ne eivät olleet siellä....

ystävät

2007-02-06T11:51:00.000+02:00

Kaipaan teidän seuraa. Olen yksinäinen, poissa tolaltani ja masentunut. Voimia ei ole tulla tapaamaan teitä eikä kohtaamaan teitä yhteenkokoontumisiin. Toisaalta en tiedä kestänkö, että näette minut tällaisena enkä tiedä kestätteko te nähdä mua tällaisena.
Olen lukossa. Jos teitä huvittaa niin rukoilkaa te mun puolesta. Multa ei tunnu irtoavan.

2007-02-06T10:09:00.000+02:00

Kiitän kaikkia kommentoijia. Tavallisesti vastaan jokaiselle erikseen, mutta nyt en jaksa. Olen silti todella kiitollinen kommentoijille ja jokainen kommentti on minulle tärkeä, paitsi tietenkin ilkeily ja törppöviestit. Niiden lähettäjät voivat miettiä itse omia motiiveitansa ja niitä syitä, jotka johtavat heidät tuhlaamaan elämäänsä meikäläisen parjaamisyrityksiin.

Yläviisuria särkee, joten olen ottanut särkylääkettä ja kohta otan rauhoittavia esilääkitykseksi hammaslääkäriin menoa varten. En saanut itseäni niskasta kiinni viedäkseni lapset aamupakkasilla hammas särkien hoitoon. Hälyytin isän ja äidin apuun. Vievät lapset hoitoon lounaalle ja sen jälkeen toivottavasti minut yhdeksi hammaslääkäriin. Pääsen toki taksillakin, mutta koen taksin tilaamisen ja vieraan ihmisen kyytiin astumisen tässä tilanteessa ahdistavaksi. Pelkään kiitollisuuden velkaan joutumista, joten en pyydä helposti apua edes omilta vanhemmilta, muta nyt olen tyytyväinen jos vain selviän taas tästäkin päivästä.

Olisi pitänyt päästä tänään Klubitalolle tekemään lehteä kun dead linet lähestyvät ja päätoimittajana olen siinä asemassa, että läsnäoloni olisi suotavaa, mutta pakko jättää huomiseksi. Onneksi sihteerini toivon mukaan on paikalla ja valtuutan hänet tekemään päätöksiä puolestani. Pidän todella lehden teosta eikä se tunnu rasittavalta eikä ahdistavalta koska se on kuntouttavaa työtoimintaa enkä ole siitä rahallisessa mielessä tulosvastuussa.

Tunnen kovaa painetta mennä työelämään, niin hullulta kuin se tässä mun terveydentilassa vaikuttaakin. Työtä nimittäin olisi paljon. Olisi keikkahommaa kampaajana, kiinnostuneita uusia korujälleenmyyjiä, tuntiopettajan töitä työväenopistossa, korukurssikeikkaa Mannerheimin lastensuojeluliitolle ja Helskylle. Entinen työkaverikin pyysi kampaamoonsa töihin. Tuosta paikasta pidän todella paljon ja ihmisistä siellä ja siellä haluaisin tehdä töitä. Psykiatri vain on sitä mieltä ettei ole viisasta riskeerata jaksamista nyt työnteolla, koska se taas voi sekottaa pakkaa ja kuntoutumissuunnitelma menee sekaisin. Pääsin terapiaan ja se alkaa maaliskuussa. Toivon mukaan nyt kognitiivinen terapiamuoto pääsee alkamaan kohdallani Meilahden hoitosuunnitelmien mukaan.

Omalääkärini otti esiin uuden KELAn mahdollistaman osapäiväsairasloman. Se voisi toimia esim. syksyllä kohdallani. Kolme päivää viikossa töitä ei riitä rahallisesti, mutta jos siinä olisi tukena parilta päivältä viikossa sairaspäivärahaa niin se voisi toimia.

Lähipäivinä saan Virosta läjän neuleita ja sitten alkaa mallien etsimiset ja kuvausjäjestelyt.

Olo on ihan epätodellinen. Olen aika pihalla. Jotenkin vain päivä seuraa toistaan, mutta mitään en meinaa saada aikaiseksi. Ahdistaa olla täällä kotona. Olen niin väsynyt ja kaipaisin hiljaisuutta. Taas tosi vaikea saada kontaktia keneenkään ihmiseen. Elän kuin sumussa, painajaisessa. Helpotusta siihen otan välillä lääkkeitse. Toisaalta tuntuu oikealta ja hyvältä ihan vain pitää lapsia sylissä ja halia heitä ja ukkoakin välillä. Muuhun minusta ei ole. Jos vielä jatkan kirjoittamista, alan itkeä.

Mun tarvitsisi tehdä jokin luova työ. Se saisi minuun tasapainoa. Tarvitsisin myös ystävien seuraa.

2007-01-29T13:25:00.000+02:00

Soitin mielenterveystoimistoon. Paperini neuropsykiatrian yksiköstä Meilahdesta olivat menneet sinne ja asiaani aletaan käsittelemään heidän keskiviikkoisessa kokouksessaan. Ei toivetta päästä psykiatrille moneen viikkoon. Yleislääkäri ei suostu kirjoittamaan b-lausuntoa vaan kirjoittaa sairaslomat parin viikon pätkissä. En jaksa. Pakko palata takalsin terveyskeskuslääkärin hoitoon. Silläkin ajat kortilla. En jaksa taistella. En jaksa.

Olen pelkkä taakka. Masennuslääkkeet ei auta riittävästi. Kukaan ei kuuntele. Sanani ovat kärsineet inflaation. Kukaan ei usko, että nyt on niin paha olla etten jaksa enää elää. Olen niin yksin. Kukaan ei kuuntele. En jaksa edes rukoilla. Toivon, että huokaukseni menevät eteenpäin.

Oikeasti kukaan ei auta silloin kun todella kipeästi oikeasti apua tarvitsisi. Kuinka kauan pitää tehdä yli voimavarojensa. Kun minua ei enää ole, ihmiset vapautuvat taakasta, jonka heille aiheutan. Jääkarhu pääsee etsimään uutaa puolisoa, tervettä naista joka on parempi äiti meidän lapsille ja parempi vaimo hänelle. En tuota enää huolta äidilleni enkä muillekaan läheisille.

Kun minua ei enää ole, on maailma yhtä painolastia kevyempi paikka.

En jaksa juosta kilpajuoksua loppuun. Antakaa anteeksi.

Askartelin, paskartelin tänään lasten kanssa

2007-01-28T22:20:00.000+02:00

Nämä kolme ekaa ovat mun tekosia. Leikkelin vain lehdistä mitä mieleen juolahti ja mikä sopi fiiliksiin ja ajatuksiin.

Tämä vihersävyinen on Luukaksen teos.
Jos tahdot urkkia yksityiskohtia niin klikkaa kuvat isommaksi

2007-01-27T10:24:00.000+02:00

Olen yksin. Jääkarhu lähti viikonlopuksi ajamaan rallia ja koska minä olen ollut väsynyt ja kipeänä, lapset menivät mummilaan yökylään. Se tuntui pahalta. Olisin halunnut olla heidän kanssaan itse. Ikävä on jo kova. he tulevat iltapäivällä ja Jääkarhu tulee huomenna.

Viime viikot ovat olleet rauhalliset, mutta raskaat. On ollut lasten sairasteluja ja itsekin olin muutaman päivän pedin pohjille vievässä flunssassa. Mielialan vaihtelut ovat olleet runsaita ja kuluttaneet. Musta tuntuu, että nuo masennuslääkkeet vain taittavat pahinta tuskaa. Ne eivät ole niin armollisia taikapillereitä, että antaisivat tuskasta kokonaan lomaa. Olen lukenut ja pelannut. En tiedä onko se pidemmän päälle hyvä.

On aika pelottavaa, että meinaan jotenkin vaipua sellaiseen ihme henkiseen horrokseen. Sinne painuminen houkuttelee tosissaan. Asuisin erakkona omassa perheessäni. Se ei voi olla oikein, mutta kohta en tiedä miten sen estää kun ei jaksa vastustaa unohduksen kiusausta. Yöllä mietin tämän blogin deletoimista, kaikkien hankkeideni alasajoa, kirjoista ja pelaamisesta luopumista. Haaveilin paikasta, jossa voisin paremmin kontroloida itseäni. Olisi yksi avara huone, pieni keittiö ja vessa. Kaikki olisi valkoista, Huonekalut, tekstiilit, pinnat ja vaatteeni. Minulla olisi vain yksi intohimo kerrallaan. Unelmoin myös siitä että maalaisin tuossa omassa paikassani. Maalaisin päivästä toiseen ja kun en maalaisi, söisin, kävisin pesulla tai nukkuisin. Muutamaksi päiväksi viikossa palaisin kotiin lasten ja miehen kanssa olemaan. Silloin keskittyisin olemaan vaimo ja äiti. Silloin lapset eivät olisi hoidossa. Minä hoitaisin heitä, kotia ja aviosuhdetta tietoisena siitä että pääsisin taas lepopaikkaani latautumaan välillä. Se saattaisi toimia. Lepopaikassa välillä maalaisin, tekisin koruja ja käsitöitä.

Tuo haaveilu on pelkkää mielikuvittelua, mutta auttaa selkiyttämään sitä mikä tällä hetkellä on pielessä ja mitä tarvitsisi tehdä jotta asioita voisi muuttaa. Se on niin, että mun aivot tarvii välillä buutata, koska ne menee niin helposti tilttiin kaikesta informaatiosta, jota sinne virtaa joka tuutista. Loppuelämäni ajan tässä asiainjärjestelmässä pitää muistaa missä kaikessa on saanut nöyrtyä ja oppia. Loppuelämäni ajan elän yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. Muuten kulun loppuun ennen aikojani ja kidun niin, että siihen kitumisen verkkoon sotkeutuvat kaikki lähimmäiseni.

En usko siihen, että kun löytää suurimman aarteen mitä ihminen voi löytää, pitäisi sulkeutua sen kanssa yksinäisyyteen ja tehdä lupaus vaatimattomuudesta. Ei. Tuon suuren aarteeni suhteen en aijo tehdä niin. Oman mieleni suhteen teen kuitenkin "nunnalupauksen". Vaaliakseni mielenterveyttä itseni ja muiden hyvinvoinnin takia sulkeudun mieleni luostariin. Yksinkertaistan elämää.

Hyvin vaikeaa on luopua hienoista työtarjouksista. Aika tehdä töitä on ehkä sitten myöhemmin. On muitakin tapoja olla tarpeellinen. Jokainen ihminen haluaa olla tarpeellinen, jollei ole niin narsisti ettei halua antaa itsestään mitään tai haluaa antaa itsestään vain itsekkäiden tavoitteiden vuoksi; Saadakseen ihailua, mainetta ja kunniaa.

Minä haluan alkaa antaa itsestäni enemmän. Haluan olla hidas puhumaan ja nopea kuulemaan. Tahdon kuunnella ystäviäni ja olla heille läsnä. Se vaatii pysähtymistä, jälleen kerran. Muistatte kenties kun joitakin aikoja sitten kirjoitin kuvausta viljan jyvästä. En muista kerroinko tarkalleen ottaen jyvästä, mutta se minulla kuitenkin oli mielessäni kun puhuin ihmisyyden kuorikerroksista, joita olin hahmottanut lähelle ydintäni. Olen jälleen päässyt tuon sisimmän ytimeni lähelle ja ylläni on taas rauha, joka tästä matkasta aina silloin harvoin koituu kun sen saa tehtyä.

Rauha kaiken tämän myllerryksen keskellä. Ymmärrys siitä mikä on todellisuudessa tärkeintä. Totuus vapauttaa tuntemaan tuon ihmeellisen rauhan ja sen tahtoo jakaa toisten kanssa.

2007-01-22T08:01:00.000+02:00

Musta tuntuu, että mä olen puristuksissa jossain Indiana Jones-leffan huoneessa, jossa ansa laukeaa ja seinät alkaa hivuttautumaan päälle. Tokihan tiedän sen olevan harhanäky, mutta ei se tuota tunnetta estä.

Ilmeisesti nyt jotenkin jälkitoimituksena on tullu ahdistava olo. Mä en pääse täältä kotoa mihinkään. Lääkäriaika olisi nyt puoli kymmeneltä. Jääkarhu lähti viemään lapsia hoitoon ja me odotamme laboratoriosta soittoa joka kertoisi mikä meidän Mimosan kurkkua vaivaa. Eilen oli eka kuumeeton päivä. Toivon siis, että Jääkarhu voisi minut lääkäriin viedä. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta raahustaa ihmisten ilmoille yksin tällaisen olon kanssa.

Kai se oli tuo pettymyt työjuttujen suhteen ja vielä tuo diagnoosi. En kerro täällä blogissa lopullista diagnoosia nimikkeiltä ja koodeilta, mutta kaksoisdiagnoosihan sieltä tuli. Diagnoosit ovat vain diagnooseja eivätkä ne saa liikaa määrittää ihmisen persoonaa. Diagnoosit ovat byrokratiaa varten. Silti ahdistaa, vaikka ensin tuntui, että tottui näihin elämän juonen käänteisiin nopeahkosti.

Aikaisemmin olisin ollut tästä olostani enemmän paniikissa, mutta nyt tämä on jo tuttua. Tämä menee ohi kun lepää ja suojaa itseään riittävästi. Lääkäri painotti sitä että stressiä ja toistuvia epäonnistumisia pitää nyt välttää.

Miten kuvailla tätä oloa? Se on ikäänkuin olisi vielä unessa, vaikka tietää heränneensä. Vähän epätodellinen olo. Kuin vanhanaikaisella kameralla otettu valokuva, jossa on päällekkäin kaksi kuvaa, kuten olen jo aikaisemminkin tässä blogissa kuvaillut. Olet juuri nähnyt ahdistavaa painajaista, heräät siitä, mutta sen tunnelma jää päälle. Koko päiväksi. Se ei näy minusta välttämätä ulospäin. Jopa Jääkarhulle joudun selittämään tilanteen, sillä tämä olo lamaa minua niin etten pysty tiettyihin asioihin, ainakaan yksin. Paperiasiat jäävät tekemättä ja pöydälle, laskut maksamatta, pyykit koneeseen tai pyykkikoriin, ruoka mikroon. Meidän pitää tehdä asioita silloin yhdessä ja pahimman olon ajan Jääkarhu ottaa ohjat käsiinsä. Niin se toimii. Sitten jonain toisena hetkenä minä autan häntä. Autan häntä parhaiten kuuntelemalla, kommentoimalla ja antamalla läheisyyttä, olemalla ystävä ja kumppani. Minä olen perheessämme se, joka istuu apukuskin paikalla. Jos autossa on kaksi rattia tai laivassa kaksi kapteenia, sen tietää mitä siitä tulee..

Saada olla toisinaan se heikompi osapuoli. Se on pelottavaa ja nykynaiselle jopa vaarallista, sillä nykymiehet käyttävät hyväkseen heikompiaan. Käyttävät heti valtaansa väärin kun heiltä vähänkin löysätään suitsia. Jääkarhu ei ole sellainen. Hän on lempeä ja uhrautuvainen ja tarvittaessa myös niin rehellinen, että antaa kyllä kuulla kunniansa silloin kun kyrsii. Suurin osa lähimpien naisystävieni miehistä on sellaisia. Kunnollisia ja hyviä miehiä. Reiluja ja oikealla tavalla vahvoja.

Eipä sitä helposti vain täällä blogissakaan kehu miestänsä. Siihen on syynsä. Tosi ystävät ja hyväntahtoiset ihmiset tietenkin osaavat iloita kanssani siitä, että minulla on hyvä mies ja olemme selvinneet isoista vaikeuksista yhdessä. Toiset, jotka jätän nyt sen kummemmin määrittelemättä iskevät heti puukon selkään: "Et ansaitse Jääkarhua, koska olet huono vaimo". Siihen minä taas sanon ovela pikku hymy rupisilla kasvoillani, että "Kysykääpä tuota Jääkarhulta. Kysykää tahtooko hän vaihtaa minut toiseen. "

Minulla on nyt iso tarve suojata itseäni. Tahdon valita seurani tarkkaan, pysytellä ns. mukavuusalueellani. Nyt on sellainen tunne etten säästele sanojani jos joku alkaa hyppiä nenille. Mä en jaksa kuunnella minkäänlaista ylimääräistä sonnan jauhantaa. Onneksi mukavuusalueeni on laaja. Siihen kuuluu paljon rakkaita ystäviä joiden seurassa kelpaan omana itsenäni. Tunnen siis tämän ahdistuksen keskelläkin itseni hyvin onnekkaaksi.

Palatakseni tuohon huoneeseen, jossa seinät hyvuttautuvat päälle.. Miksi töitä aina tarjotaan silloin kun sitä ei voisi ottaa vastaan. Ensi syksystä en vielä tiedä, saatika tästä keväästä. Olen saanut hyvin mielenkiintoisia työtarjouksia. Työväenopistolta saisi tuntiopettajan ja kurssittajan töitä ja vanhasta tutusta kampaamosta osa-aikaisia kampaajan töitä. Siellä kampaamossa pystyisinkin tekemään töitä, koska se on tuttu paikka ja siellä on rauhallista. Se olisi mieleistä kun vain tietäisi paremmin oman kuntonsa. Ehkä suurin vaikeuteni malttaa kuntoutua on se, että mielekästä työtä on koko ajan niin paljon tarjolla. Uusia kiinnostuneita korujen jälleenmyyjiäkin olisi.

On kuin nenäni eteen työnnettäisiin houkuttelevia herkkuja juuri kun olen aloittanut laihdutuskuurin.

koulumenestyksestä, älykkyydestä ja sen testaamisesta

2007-01-19T09:58:00.000+02:00

Koulussa mulla oli usein tunne, että multa puuttuu piuhoja päästä. Oli monia asioita, joita muut näyttivät tajuavan ihan helposti, mutta mä en joko sgällännyt niitä ollenkaan tai sitten sain tehdä hirveästi töitä löytääkseni kiertotien sisäistää edes heikosti joku asia. Muistan itkeskelleeni matikantehtävien kanssa jo tokaluokalla. Matematiikan koin aina jotenkin uuvuttavaksi ja hankalaksi. Kun tehtävät vaikeutuivat vuosien saatossa, huomasin yhä useammin, että oli selkeästi sellaisia osa-alueita, jotka ymmärsin luonnostani ja opin ne heti, vaikkakin niitäkin kohtaan oli kiinnostuksen puutetta siinä määrin, että huolimattomuusvirheet olivat tavallisia. Sitten oli yhä edelleen niitä käsittämättömän vaikeita asioita jotka tuntuivat okaalta pakarassa. Tein hyvin, hyvin paljon työtä, että sain peruskoulun päästötodistukseen matematiikannumeroni korotettua ensimmäisen kerran yhdeksikköön.

Koko peruskoulun ajan musiikki ja kuvaamataito olivat ne aineet koulussa, joissa tunsin olevani kuin kala vedessä. Helpolta tuntui myös äidinkieli ja mielenkiintoisimmilta biologia, historia ja yläasteella kemia. Kielistä en pitänyt, mutta sain niistäkin kiitettäviä numeroita. Ala-asteella olin keskiverto-oppilas keskiarvojen suhteen. Yläasteelle mentäessä ymmärsin, että koulutuksen ja työelämän kannalta oppiminen ja koulussa menestyminen on tärkeää ja lisää omia mahdollisuuksia. Aloin hurjasti petrata.

Nyt viime aikoina Meilahden tutkimusjaksolla olen itsekin paremmin oivaltanut syvempiä motivaatioita siihen, miksi nostin tasaisesti kouluaineiden keskiarvoa peruskoulun viimeisillä luokilla. Olin tuntenut aina olevani erilainen. Olin aina sinisilmäinen, avoin ja seurallinen. Tulin kuitenkin hyvin erilaisesta kodista kuin suurin osa muista oppilaista. Oikeastaan kaikki pienen kyläkoulumme ala-asteen ikätovereistani tuntuivat olevan kuin toisesta maailmasta. Seurassakin tunsin itseni muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yksinäiseksi. Oli minulla rakkaita kavereita, joiden kanssa leikkiminen ja ajan viettäminen tekivät elämästäni hyvin rikasta. Silti olin muukalainen.

Muukalaisuus johtuu elämässäni kahdestakin eri syystä. Siitä, että olen suuresti kunnioittamani taiteilijaäitini tytär ja siitä, että nyt tutkitusti minussa on syntymästäni asti ollut neurobiologisia poikkeavuuksia verrattuna valtaväestöön. Olen luotu vanhoihin nahkoihin. Olen aina tuntenut olevani ikätovereitani paljon vanhempi. Se ei ole ollut ylpeilyn aihe vaan lisännyt juuri tuota muukalaisuutta. Itseäni vanhempien ihmisten seuraan en lapsena tietenkään kuulunut, koska olin vasta lapsi ja ikätovereideni seuraan en kuulunut, koska ajattelin asioista niin eri tavalla ja vaikka joskus heidän lapsellisuutensa turhautti niin monesti kadehdin myös niitä ilonaiheita, joita heillä oli ja jotka itse olin jo kadottanut koska olin kasvanut niistä ulos.

Leikeissä tunsin usein, että minua arvostettiin, koska kehittelin kaikkia mielikuvituksellisia juonia ja virityksiä. Jotkut kylläkin välillä kritisoivat ideoitani ja väittivät, että minä tahdoin olla johtaja. En tahtonut, vaan se tapahtui luonnostaan kun muut kiinnostuivat ideoistani. Tunnistan nuo "kriitikot" yhä edelleen. Tokihan "kriitikolla" ja "kriitikolla" on eroa, mutta kateelliset ja ilkeästi asiansa ilmaisevat kriitikot ovat niitä joilla ei kuitenkaan ole kehitysehdotuksia kun heiltä kysyy, että miten joku asia sitten heidän mielestään pitäisi tehdä tai sitten he hätäpäissään keksivät jotain joka ei kenenkään muun mielestä sitten kuitenkaan toimi, paitsi mahdollisten samanmielisten hännystelijöiden kanssa.

Lapsena kuuntelin erilaista musiikkia kuin ikätoverini, sillä vauvasta asti olin kuunnellut klassista laulua ja klassista musiikkia. Luin myös erilaisia kirjoja. Aikuisten romaaneja, koska lasten kirjat tuntuivat tylsiltä ja lapsellisilta. Innostuin vain kaikkein mielikuvituksellisimmista saduista, joita isäpuoli luki minulle joka ilta pitkään senkin jälkeen kun olin jo itsekin oppinut lukemaan. Se vain tuntui hyvältä ja turvalliselta rutiinilta. Taisimme molemmat pitää siitä, vaikka siitä välillä iskä vieläkin heittää mustaa huumoria, että hän joutui isolle likalle lukemaan vuosikausia iltasatuja. Ei kylläkään pelkästään iltasatuja, vaan myös Mauri Sarjolan romaania.

Koulukiusaamista oli kahdeksan ja puoli vuotta. Huolimatta rikkaasta elämästä ja kavereista, ulkopuolisuuden tunne, vaikeudet koulussa tiettyjen aineiden, opettajien ja oppilaiden kanssa sekä tietynlainen vuosi vuodelta kasvava paine ja ahdistus ajoivat siihen, että halusin näyttää itselleni ja muille "mistä kana pissii". Halusin hallita edes yhtä osa-aluettani elämässä. Sillä hallintaa en kokenut sosiaalisesti enkä kotona, koska esimerkiksi oman huoneeni järjestyksessä pitäminen oli vuosien epäonnistumisten sarja. 14-vuotiaana aloin myös seurustella ja juhlin seiskaluokalta asti railakkaasti. Halusin myös näyttää, että nuo asiat eivät vaikuttaneet koulumenestykseen. Siksi petrasin. Olin hikipinko. Toisaalta kyllä nautin opiskelusta ja puurtamisesta ja tulin hyville mielin siitä, että sain hyviä numeroita. Taiteellinen, outo hikipinko. Sellaisena mua pidettiin ja sisäisistä vaikeuksistani huolimatta elin rikasta elämää ja olin kiintynyt imagooni. En oikeastaan halunnut olla toisenlainen. Kaipasin vain ymmärrystä, ystäviä, vuorovaikutusta ja suojaa pahuudelta. Ihan samoja asioita kaipasin siis silloin kuin kaipaan nytkin! Meilahden psykiatrini auttoi minua tietämättään kysymyksillään ymmärtämään myös sen kuvion, että sama toistuu nyt, mikä toistui yläasteellakin. Kun on vaikeaa ja tunnen itseni ahdistuneeksi ja uhatuksi ympäristön taholta, silloin piiskaan itseni huippusuorituksiin, ettei kenelläkään olen mitään sanottavaa. Se on illuusio, sillä silloin sitä vasta löytyykin niitä, jotka tahtovat sitä kritiikkiänsä esittää. Jos olet huonompi, se sopii näille "kriitikoille" paremmin. En välitä pelkästä kritiikistä tai ilkeilystä kunhan muuten jättävät minut rauhaan. Koulussa se ei onnistunut sillä siellä kiusaaminen oli välillä todella julmaa ja piinallista.

Olen ymmärtänyt, että jos haluan piiskata itseäni huippusuorituksiin, minun täytyy tehdä se vain itseni takia. Sen takia että saan itse hyvästä työstäni tyydytystä. Vuosien varrella monien ongelmien ja vastoinkäymisten vammauttamana tämä sama systeemi petrata paineen alaisena toimii yhä puutteellisemmin. Siksi nyt pitää pysähtyä, poisoppia niistä asioista, jotka eivät enää toimi ja oppia uusia tapoja. Siksi toimintaterapiaa minulle suositeltiinkin.

Ensimmäisen kerran kun älykkyyttäni testattiin, olin yllättynyt tuloksista. Olin pitänyt itseäni kesmimääräisen älykkäänä tai jopa vähän tyhmänä. Tulokset olivatkin hyviä. Itse olen kyllä sitä mieltä, että ihmisen älykkyys vaihtelee hyvin paljon ulkoisten ja sisäisten tekijöiden muuttuessa. Siksi olenkin saanut hyvin erilaisia tuloksia vuosien varrella perinteisistä paperin ja kynän avulla tehtävistä testeissä. Yleensä tulos on vaihdellut n. 130-150 välillä, mutta kun oikein nuppi on jumissa eikä mitään bonjaa niin on se joskus ollut sadankin hujakoilla.

Minulle tehty psykologinen testi on varsin eri asia kuin perinteiset älykkyystestit. Niissä ollaan vuorovaikutuksessa testaajan kanssa ja ne mittaavat enemmän suoritusta käytännön asioissa. Siksi ei pidä sekoittaa näitä kahta asiaa, sillä ongelmani tulevat eniten esille juuri päivittäisissä käytännön asioissa eikä pidä unohtaa myöskään sitä miten paljon ympäröivä informaatiotulva uuvuttaa ja vie tehoja.

Vanha fraasi, mutta totta, että älykkyyttä on monenlaista ja kaikkea tarvitaan. Tarvitaan teoreettista älykkyyttä, käytännön älykkyyttä ja sosiaalista älykkyyttä, mutta eniten tekemistä onnellisuuden kanssa on sydämen älykkyydellä.

2007-01-18T21:05:00.000+02:00

Iik. Mä en ikinä ole kuvitellutkaan pystyväni olemaan kirjailija. Siinä on valtava työ ja se tarvitsee opintoja. Jonkin verran minulla on suoritettuna kursseja kirjallisesta ilmaisusta ja lyriikasta sekä puheilmaisusta. itseilmaisun ja improvisaation kursseista ja näyttämötyön opiskelusta on myös apua kijoittamisessa.

Mulle tärkeintä kirjallisessa ulosannissani on se, että saan mahdollisimman selkeästi lukijat ymmärtämään mitä asioita, tunnetiloja, oivalluksia ja näkökulmia tahdon ilmaista. Kirjoittaminenkin on minulle jollakin tapaa toisten palvelemista. Jos kirjoittaa pelkästään itselleen, ei ole niin väliä miten kirjoittaa. Kirjoitusvirheistä en jaksa ottaa paineita. Äikkä mulla on aina ollut 9 tai 10 koulussa. Nykyään pää toimii niin nopeesti, että virheitä tulee ja jos joku mun pilkkuja viilailee niin siinäpähän viilailee jos ei ole parempaakaan tekemistä. Jos kirjoitan jotain lehteen tai johonkin muuhun viralliseen yhteyteen, sittn toki oikoluetan tekstin parillakin eri ihmisellä sen lisäksi, että tarkistelen itse. Virheet ovat inhimillisiä, mutta mitä voisi ajatella sen ihmisen sydämentilasta, joka niistä ilkeämielisesti huomauttelee?

Ei se vallan mahdoton ajatus ole, että kirjaa "Hepuli- Alma" alkaisin joskus työstämään. Se olisi kirja, jossa olisi aikuisille suunnattuja satuja, jotka kätkisivät vertauskuvia liittyen eri ihmiselämään liittyviin ilmiöihin. Siellä olisi runoja, pohdintoja, muisteloita, mielipiteitä, sydänverellä kirjoitettua tunteiden paloa. Eräs rakas taiteilijaystäväni voisi tehdä siihen kuvituksen. Kirjasta ei saisi unohtaa huumoria. Sitä pitäisi olla sekä valkeaa, että mustaa, sillä juuri ne ovat niitä asioita, joiden avulla elämässä pärjää.

Kokonaan häiriköinti, potaskan puhuminen ja panettelu ei ole ollu huono asia. Olen saanut niistä paljon hyviä ideoita. Ne ovat muistuttaneet minua paikoista, henkilöistä ja elämänvaiheista, joista on paljon kirjoitettavaa. Lisäksi ne ovat auttaneet arkistoimaan mieleeni miten asiat oikeasti ovat kun olen eritellyt mitä näissä kökköviesteissä tarkalleenottaen on minulle tahdottu sanoa ja ilmaista.

Käy oikeasti kyllä sääliksi tätä ihmistä, joka elämääni tuntee, sekä blogia edeltävältä ajalta, että blogin välityksellä ja lisäksi joitain muita asioita nykypäivästä, jota tuntemiani ihmisiä suojellakseni en blogiin kirjoita. Käy sääliksi siksi, että selkeästi häneltä puuttuu jotakin hyvin tärkeää, joka voisi tuoda tyytyväisyyttä ja onnellisuutta hänen elämäänsä ja hänen läheistensä elämään. Tietenkään hän ei voi tarkalleen tietää mitä nuo puuttuvat seikat ovat, mutta ilmeisesti hän tajuaa jotakin, koska hänellä on tarve minua mollata. Ilmeisesti minulla on jotakin jota hän haluaisi itselleen, koska miksi hän muuten kirjoittelisi näitä juttujaan? Mitä syytä hänellä olisi moiseen jos hän olisi onnellinen ja tyytyväinen. Oma käsitykseni on se, että hän on hyvinkin tyytymätön. Voihan heitä olla kaksikin, en ole paljoa päätäni nyt vaivannut tekemällä mitään salapoliisityötä ja harjoittamalla korkeamman luokan päättelyä. Toivottavasti hän tiedostaa nämä ongelmansa, koska muuten hänellä ei ole toivoa paremmasta.

Tänään on ollut hankalampi päivä. Heti aamusta oli käynnistymisvaikeuksia ja olo meni iltaa kohden niin huonoksi, että piti ottaa tarvittavaa. Mitä sitä itseään kiduttamaan jos saa lääkärin määräämää apua. Ottavathan ihmiset päänsärkypillerinkin jos päätä särkee ja mielellään ottavatkin jos pää tulee hurjan kipiäksi. Siinä vaiheessa ei paljoa enää ajatella, että mitä sitä turhaa lääkettä ottamaan kun pitää opetella vaan kestämään kipua ja ennakoimaan ettei kipua tule. Kun särkee niin särkee. Joko päätä tai mieltä. Sitten otetaan pilleri kun niitä kerran sitä varten on kehitetty.

Niinkuin kaikki mun luova toiminta, myös kirjoittaminen on väylä sille, että saa jakaa toisille ja olla vuorovaikutuksessa.

Tuon ilkeilijän tekstejä mua ei nyt paljoakaan kiinnosta noteerata kun on meneillään elämässä niin paljon kaikkea. ystävien tuki ja hengellinen luottamus ja vakaumus ovat vahvistaneet minua viime päivinä. Tänne blogiinkin saan niin ihania rohkaisun sanoja, etten voi kyllin niistä kiittää. Ne ovat minulle hyvin tärkeitä.
Olen jotenkin rauhallinen ja tyyni. Nyt on kuntoutusta tiedossa ja pääsee taas eteenpäin. En halua että ihmiset muistavat minut niistä asioista mitä olen tehnyt vaan niistä asioista millainen lähimmäinen olen heille ollut. Siitä millainen on sydämeni ja persoonani ydin ja miten sitä ympäristööni heijastan. Toivottavasti ihmiset nähdessään minun kompastelevan ja itkeskelevän katsoisivat myös sitä, että nousen sieltä ylös ja kuivaan kyyneleet. Siitä mielikuvasta saattaisi sitten olla apua kun heidän oman tai läheisensä kompastumisen hetki tulee. "Me kaikki kompastumme monta kertaa" Ei että " Jos toikin nousi, niin kyllä nousen minäkin". Jos kerran pitää sössiä niin hyvä että siitä oppii ja vielä parempi jos joku toinenkin saisi minun kokemuksesta apua. Se on paras kiitos ollut tämän bloginkin historian aikana kun on saanut sähköpostitse palautetta ihmisiltä, että ovat saaneet lohdutusta, rohkaisua ja apua minun kurjan, pimahtaneen Hepuli- Alman kirjoituksista.

Neuropsykiatrian yksikkö

2007-01-18T06:53:00.000+02:00

Eilen oli viimeinen käynti Meilahdessa neuropsykiatrian yksikössä. Lääkärinäni on ollu alan yksi tunnetuimpia spesialisteja ja olen erittäin tyytyväinen hänen ammattitaitoonsa ja inhimillisyyteensä.

Minulta löydettiin piirteitä Aspergerin Syndroomasta ja ADHD:sta. Psykologiset testit osoittivat älykkyyteni olevan hyvää keskitasoa. Tulosta vei alaspäin tietyt asiat, jotka olen tiennyt jo lapsesta asti. Niissä oli alisuoriutumista ja hidastuneisuutta. Kiitettävää tasoa edusti kielellinen puoli.

Jatkohoidoksi tulee toimintaterapiajakso, jonka aikana selvitetään, onko tarvetta pidempään, KELAn tukemaan hoitojaksoon. Ennuste on rohkaiseva, koska en ole ollut psykoottinen enkä ole ns. heikkolahjainen.

2007-01-15T17:35:00.000+02:00

Minä tiedän nyt kuka sinä olet. Olet onneton, monia siltoja takanasi polttanut ihminen. Sanavalintasi ja yhteinen tuttavamme paljasti sinut. Ymmärrän nyt mikä ketju tässä on takana. Yksi ja sama henkilö on kirjoittanut monta viestiä. Tiedän, että olet lukenut päiväkirjaani vaikka sinä et ehkä tiennyt että minä tiesin. Olen ehkä ongelmainen ja hullu ja erilainen kuin sinä, mutta osaan päätellä asioita, lukea rivien välistä ja kuulla sanoihin kätkettyjä mielipiteitä ja paljastuksia. Teitä on montakin linkkiä tässä farssissa. Tarkalleen ottaen kolme. Se, joka näitä asioita eteenpäin juoruaa sen lisäksi, että tiedät monia asioita blogini välityksellä, toinen henkilö, joille hän niitä juoruaa ja sitten sinä, joka sattumalta tunnet myös minut.

Tunnet huonosti.

Toivottavasti sinulla itselläsi on voimaa kääntää elämäsi suunta. Nyt sinulla on paha olla. On ollut jo pitkään. Myrkytät katkeruudellasi ympäristöäsi, vaikka koitat esittää jotakin muuta. Kyllä ihmiset silti näkevät.

2007-01-15T17:05:00.000+02:00

Pieni maahinen käveli metsätiellä. Se oli haavoittunut monissa taisteluissa. Oli kampurajalkaa, arpea ja öisin painajaiset valvottivat sitä. Sillä oli kuitenkin ystäviä ja se tarvitsi toisten olentojen seuraa. Se myös uskalsi sanoa sen. Se uskalsi paljastaa toisille olennoille syvimmät tunteensa. Uskalsi kertoa mitkä asiat sitä vihastuttivat, mitkä ilahduttivat, mitkä tekivät sen surusta sairaaksi ja uskalsi jopa kertoa unelmistaan. Se osasi monia asioita ja halusi jakaa ilonsa niiden asioiden toteuttamisesta muidenkin kanssa.

Maahinen taittoi tien penkalta pienen kukan ja laittoi sen korvansa taakse, vaikka tiesi, että se lakastuisi ennen hänen kotiinpaluutaan. Hän rakasti omaa kotikyläänsä eikä mielellään mennyt sen ulkopuolelle vihamieliseen ja pelottavaan viidakkoon. Kotikylässä sillä oli rakkaita ystäviä, se tunsi itsensä siellä rakastetuksi ja hyväksytyksi. Sillä oli paljon annettavaa kyläläisille ja mielekästä tekemistä.

Silti sen kiinnostus suuntautui myös kylän ulkopuolelle. Viidakossa piti käydä hankkimassa perheelle ruokaa ja se oli itse tullut viidakosta ja sinne hänellä olikin paljon siteitä. Viimeaikaiset tapahtumat olivat kylläkin saaneet sen entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että se aikoi rajoittaa käyntinsä viidakossa mahdollisimman vähiin. Sillä oli paljon parempi olla kylässä ystävien lämmön ja rakkauden ympäröimänä. Toki kylässäkin välillä nahistiin ja koettiin mielipahaa, mutta heidän yhteinen rakkautensa ja tulevaisuutensa sekä heidän hallussaan oleva ikiaikainen turmeltumaton viisautensa, josta he saattoivat ammentaa apua pulmiinsa auttoi heitä jatkamaan eteenpäin epätäydellisyyksistään huolimatta. Viidakon olennot naureskelivat heidän ikiaikaiselle viisaudelleen. He tahtoivat itse luoda kukin henkilökohtaisesti oman viisautensa. Se oli yksi syy, miksi viidakossa sodittiin, sen olennot eivät uskaltaneet luottaa toisiinsa ja jokainen huolehti vain omista oikeuksistaan välittämättä toisten hyvinvoinnista. Viidakon naaraat olivat toistensa vihollisia ja uroksille tämä sopi. Naaraat eivät päässeet liittoutumaan yhteen urosten hirmuvaltaa vastaan.

Menninkäinen huokaisi syvään mennessään. Paljon oli tapahtunut viime vuosina sen elämässä. Ne vuodet olivat kovan opin vuosia, sen hän tunsi kantapäissään. Oppirahoja oli tosiaan maksettu, mutta oppirahat olivat siitä kummat, että mitä enemmän maksoi, sen enemmän säästöt karttuivat. Viidakossa hän oli todennut, että siellä vallitsi viidakon laki. Siellä halveksittiin viattomuutta ja hyväuskoisuutta heikkouksina. Uskottiin, että jos näiden ominaisuuksien takia sai selkäänsä, se oli uhrin oma vika. Ruumiinvammat hyväksyttiin, mutta syvälle sieluun painuneitä kipeitä haavoja pidettiin olennon omana syynä. Oli omaa syytä ettei ollut onnistunut puolustautumaan. Menninkäinen sääli viidakon olentoja. He eivät ymmärtäneet, että jos sulki sydämensä paksun panssarin taakse, hyväkään ei päässyt sisään. Viidakon ilkeimmät olennot jatkoivat pahantekoaan, koska huomio kohdistettiin uhrin heikkouksiin.

"Pöhlöke minä olen ollut", mutisi sinisilmäinen menninkäinen. Se tunki syrjään pienoisen häpeän pistoksen aiheuttavan ajatuksen: "Miksi minun piti kulkea kaikkina näinä vuosina niin paljon viidakossa? Menetin kallista aikaa saada olla kotikylässäni"

2007-01-15T08:35:00.000+02:00

Pärähtipä taas uusi viikko käyntiin. Lamaantunut olo, tunteet jumissa, kuuluu tautiin. Saa pinnistellä, että saa perusasioita tehtyä. En yhtään ihmettelisi, jos lääkitystä vielä lisättäisiin kun menen psykiatrille keskiviikkona. Tänään olen päättänyt hoitaa firman paperiasioita kuntoon. Lakkautan toistaiseksi yrittäjäeläkevakuutuksen, koska en tiedä kuinka pitkään sairaslomani vielä jatkuu ja kuinka kauan pidän firman toimintaa jäissä.

Asiakkaille kerron, etten voi hinnoitella tuotteitani ja palvelujani sairaslomani aikana. Jos maksavat riittävän hyvin kun antavat omantuntonsa päättää hinnat niin myyn ja palvelen jatkossakin. Tästä lähin siis hiustenleikkuut, värjäyksen, meikit ja tuotteet ovat vapaaehtoisten lahjoitusten varassa. Materiaalikulut toki voin kertoa ja sitten saa itse päättää paljonko haluaa antaa lahjoitusta tehdystä työstä yksityishenkilönä. Nyt kyllä tuntuu siltä etten vähään aikaan jaksa kyllä mitään.

Aamut on olleet niin levottomia kun lapset ovat olleet herätessään kiukkuisia ja väsyneitä, että annoin heidän tänää olla kotona vähän pidempään, jotta saavat heräillä rauhassa. Vien heidät vasta kymmeneksi kun hoitopaikassa koittaa aamu-ulkoilun paikka.

Aika mieluisia tehtäviä olisi tänään Klubilainen-lehden suhteen. Minulta on pyydetty seuraavaan numeroon talvinen maalaus kansikuvaksi. Ajattelin käyttää akryylivärejä ja viedä välineet Klubitalolle. Nyt tuntuu siltä, ettei ole hyvä olla yksin täällä kotona. Tutussa, ymmärtävässä seurassa on mukava olla.

Aamu alkoi oikeastaan ihan hyvin lukuunottamatta inhottavaa heräämistä painajaisunista. Sydän tykytti ja painajaisten ahdistava tunnelma ei ole vieläkään hellittänyt. Toisaalta oli lohdullista kun Jääkarhu herätti ja oli keittänyt kahvin. Lapset heräsivät hyvin unisina. Miten voi pienen lapsen iho tuoksuakin niin hyvältä ja olla niin pehmeä ja unesta suloisen lämmin? En yksinkertaisesti raaskinut alkaa retuuttaa lapsia nopsaan aamupesulle ja pukemaan. Olen miettinyt vähän sitäkin, että kun kunto sallii, kokeilisin olla lasten kassa keskiviikkoisin. Säästyisi vähän hoitomaksuissa ja tulis yhdessäoloa. Luukas on usein pyytänyt, että menisimme bussilla mummolaan tai käymään paikallisessa avoimessa päiväkodissa. Vielä en jaksa. Parempi koittaa viettää illat ja viikonloput vähän paremmissa voimissa ensin.

Nämä mun sairauden oireet näyttäisivät tulevan melko aaltomaisina. Ehkäpä jatkossa opin ennakoimaan paremmin tulevaa, vaikka mitään kovin säännöllistä rytmiä huonompien ja parempien kausien suhteen en ole löytänyt. Kun lamaantuminen ja ahdistus iskevät päälle, saan käyttää kaiken tahdonvoimani selvitäkseni päivittäisistä rutiineista. Elämäntilanne nyt on mitä on. On luonnollista, että kun on pieniä lapsia on pakko jaksaa ihan toisella tavalla kuin ilman huollettavia. Jääkarhun kanssa kyllä olemme puhuneet siitäkin, että voin joutua viettämään osan aikaa poissa kotoa jos se auttaisi toipumisessa paremmin. Viikko erossa lapsista on kyllä ihan maksimi. Sen huomasin silloin marraskuussa kun olin siellä Virossa terveyskylpylässä.

2007-01-14T23:33:00.000+02:00

Nyt on sitten se selvää, että sinä vainoaja olet sen verran tuttu, että tiedät nimeltä lähipiirini ihmisiä. Otin kommenttisi pois, koska siinä oli mainittuna etunimeltä yksi lähiomaisistani. Sinulla ei ole lupaa kirjoittaa hänestä etunimellä blogiini. Itsekään en julkaise kenenkään nimiä, en etu- enkä sukunimiä ilman henkilön lupaa.

Se on semmoinen juttu, että jos tämä häirintä jatkuu ja tuttujeni etunimien paljastelu on seuraava askeleeni tehdä sinusta rikosilmoitus.

Uskonpa, että jäät joka tapauksessa vielä kiinni ja silloin paljastan sinut kaikille.

2007-01-13T14:24:00.000+02:00

Jahas. Mulla taitaa täällä blogissa nyt olevan kiusanhenki, joka koittaa naamioitua hyväntahtoisuuden taakse, vaikka kilometrinkin päähän voin haistaa, että taustalla on jotain omaa henkilökohtaista, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä minun kanssani.

Tämä henkilö on nyt vihjaillut tai väittänyt suoraan asioita siihen malliin, että kyse on eittämättä pelkästä panettelusta. Joko rivien välistä tai suoraan hän on väittänyt, että olisin täysi hullu, jonka oikkujen ja mielisairauden vuoksi koko perhe kärsii ja etten hyväksy lääkärieden hoitoa, syön lääkkeitä miten sattuu enkä tunne käsitettä järki ja harkinta. Hän uskoo tietävänsä, että Jääkarhu tekee täällä kotona aivan kaikki kotityöt. (Olisiko hänellä itsellään mies, joka ei riittävästi osallistu kotitöihin?) Hänen mielestään minun pitäisi hakeutua hoitoon. Joo. Olen hakeutunut hoitoon ajat sitten, mutte liene minun syyni, että järjestelmä on hiukkasen hidas ja diagnoosin etsiminen on kestänyt jo parisen vuotta ja kestänee vielä tästäkin eteenpäin jonkin aikaa. Hänen mielestään minä olen vastuuton ja ailahtelevainen ja minun tulisi kasvaa aikuiseski. Hän on jopa vihjannut, että perheeni ja seurakuntani jäsenet ovat varmasti hänen kanssaan samaa mieltä ja että hänen väitöksensä ovat eittämättä totuus. Minä en voi muuta kuin ihmetellä miten joku voi olla noin kieroutunut ja pahansuopa. Jos tämä panettelija olisi älykkäämpi, hän olisi käyttänyt hyökkäyksessään hienovaraisempaa taktiikka, joka ei olisi paljastanut hänen motiivejaan ja persoonallisuutensa mädännäisyyttä niin armottomasti. Säälin häntä.

Ne ihmiset, jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät onneksi millainen todellisuudessa olen ja itse tiedän uskonasioitteni todellisen tilan.

Yleensä jos joku kirjoittaa tähän blogiin pahantahtoista puuta heinää, kohautan tyynesti olkiani ja poistan moiset kommentit. Nyt tuntuu siltä, että jalassani on pienillä hampaillaan kiinni karvainen kiusankappale, jota saa jalkaa heiluttamalla ja polkemalla koittaa häätää tiehensä.

Luovuta jo. Katso peiliin ja lopeta pelkurimainen kiusaaminen. Eniten siitä on itsellesi hallaa. Netissä on helppo uskaltaa olla sellainen, jollainen ei ikinä rohkenisi olla kenellekään kasvotusten.

2007-01-12T17:53:00.000+02:00

Olen äitini luona käymässä perheen kanssa. Jääkarhu on ostanut Luukakselle pienen mönkijän, joka on tarkoitettu 2-8-vuotiaille. Ihan oikea mopo. Luukas on ollut tosi innoissaan. Mönkijää pidetään täällä mummolassa kun täällä on riittävästi lääniä ajella. Äitini tekee iltatyötä, opettaa laulua. Hän tulee töistä vasta parin tunnin päästä. On kiva olla täällä Jääkarhun, pikkusiskon, isän ja lasten kanssa. Tällaisina aikoina kun on pettymyksiä, osaa arvostaa läheisiään. Niin moni on yksin.

Vältän lääkärissä käyntejä. Olen elämäni aikana rampanut lääkäreissä ihan tarpeeksi. Mulla on toimenpidekammo pääosin siksi, että lasten syntymät ovat olleet rankoja kokemuksia ja lisäksi siksi, että puudutteet eivät juuri meikäläiseen riittävästi tehoa. Tänään Klubitalolla ruokaa laittaessa veitsi lipsahti ja sain haavan käteen. Pesin ja desifioin käden ja laitoin siihen laastarin. Veri tuli kuitenkin koko ajan läpi. haava oli sellaisessa paikassa, että pienikin käden liike sai sen aukeamaan koko ajan uudelleen. Pieni haava, mutta syvähkö. Reunat repsottivat rumasti. Jääkarhu oli töissä enkä jaksanut alkaa soittelemaan ensiapuun. Niinpä menin kotiin, otin tyynesti neulaa ja lankaa, desifioin ne, haavan ja kädet ja ompelin haavan kiinni. Olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Haava ja tikit ovat siistit ja tuskinpa hommasta jää edes arpea. Ei ainakaan isoa. Olen huomannut, että siitä on hyötyä, että on asunnut maalla ja nähnyt kaikenlaista. Osaa vaikkapa itse tikata haavansa. Lätkäisisin tähän kertomukseen kuitenkin tarran: "Älkää yrittäkö tätä kotona". Menetelmä varmaankin poikkeaa virallisista suosituksista, niinkuin moni muukin asia elämässäni.

Olen huomannut, että ihmiset, jotka sanovat olevansa uskossa ovat usein mukavia ja hyväntahtoisia. Suhtaudun heihin silti usein varauksella. Moni onkin varmasti rehellinen ja kunniallinen, mutta olen monta kertaa elämässäni joutunut havaitsemaan, että "uskovaiset" osoittautuvat petollisiksi, kaksinaamaisiksi ja ilkeiksi ihmisiksi, jotka käyttävät kristillistä valeidentiteettiän kilpenään. Aina ei voi välttää sitä, että heidän kanssaan elämässä joutuu tekemisiin, mutta olen oppinut välttämään heitä. Olen oppinut haistamaan kauaksi mitä tuon kilven takana on. Muutenkin, uskoviksi tunnustautuvia tai ei. Moni ihminen on susi lammasten vaatteissa.

Jos nyt vielä joku tuntee tarvetta "herätellä" tai ojentaa minua ja kuvittelee tuntevansa elämäni ja perheeni sen perusteella, että on lukenut tätä blogia niin kehotan heitä jättämään blogini rauhaan. Ei kannata. Luotan diagnoosit lääkäreiden käsiin ja osaan kyllä lukea rivien välistä ihmisten vaikuttimet. Katsokaa peiliin. Miettikää mikä saa teidät kommentoimaan niinkuin kommentoitte. Mihin te oikeasti pyritte? Sata kertaa voitte väittää että tarkoitatte hyvää, mutta ne ovat vain sanoja. Sisimmässänne tiedätte itse paremmin.

kuntoutuksessa

2007-01-12T07:34:00.000+02:00

Hakeuduin heti tiistaina Klubitalolle kuntoutumaan. Tajusin, että jos nyt jämähdän kotiin, se ei ainakaan paranna tilannetta. Klubitalolla on virikkeellinen ympäristö ja mielekästä tekemisä. Saa tehdä omien voimien mukaan. Otin vastaan pienen jäsenlehtemme päätoimittajan tehtävät. Lehdentekoporukka on mahtan mukavia tyyppejä ja yhdessä sihteerin kanssa saamme varmasti aikaiseksi kivoja jäsenlehden numeroita. Tosiaan kun saa tehdä oman jaksamisen mukaan ja on mielekästä seuraa ja tekemistä, pysyy päivärytmi paremmin. Tuntuu, että jos on päivisin yksin, vaipuu vain syvemmälle pahaan oloon. Kukaan ei ymmärrä paremmin mielenterveyskuntoutujaa kuin toinen mielenterveyskuntoutuja. Nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole muille ihmisille paljoakaan annettavaa. Mielummin juttelen muista asioista kuin omasta kunnostani. En tunne tarvetta selostaa.

Pesukoneessa on jotakin vikaa. Toivottavasti se ei hajoa kokonaan. Olen huono opettelemaan uusien koneiden käyttöä. Tänään pitäisi vääntää viikonlopuksi joku hyvä ostoslista. Lääkevaihdon jälkeen oma ruokahalu on ollut vaihteleva. Lämmintä ruokaa ei meinaa millään saada alas. Toisinaan ei tekisi mieli syödä mitään ja toisinaan kiinnostaisi kovastikin suklaa ja muut herkut. Uuden lääkärin kanssa sovimme, etten toistaiseksi käytä unilääkkeitä. Nyt käytän vain mielialalääkettä ja otan tarvittaessa opamoxia ahdistuskohtauksiin. Keskiviikkona on käynti Meilahteen. Viimein on tulossa selkoa neurobiologisiin asioihin. Veikkaan, että eivät ole osanneet pitkällisten tutkimustenkaan jälkeen tehdä mitään selkeää diagnoosia kun oireet eivät täsmää mihinkään tiettyyn neurologiseen poikkeavuuteen. Piirteitä kun on monestakin sairaudesta. Eniten kuitenkin tarkkaavaisuuteen liittyviä ongelmia.

Ajattelin firman kanssa taktikoida niin, että nyt kun firma on pistetty jäihin sairaslomani ajaksi, keskityn enimmäkseen hoitamaan kirjaprojektia. Seuraavaksi on siis talvikuvauksia ja uusien mallien suunnitteluja ja lankojen tilaamista niitä varten. Kyllä täältä vielä noustaan, pikku hiljaa. Nyt keskityn siihen, että yritän levätä, mutten liikaa. Jämähtäminen kotiin ei tee pidemmän päälle hyvää, vaikka onkin tosi kova työ saada itseään aktivoitumaan mihinkään muuhun kuin lukemiseen, leffojen katseluun ja pelaamiseen. Kahta viimeistä en olekaan tehnyt pitkään aikaan. Lukeminen selvästi rentouttaa ja vähentää ahdistusta.

Toivoisin, että keskiviikkona Meilahdessa lääkäri pystyisi tarkistamaan lääkitysasiat ja suosittelemaan oikeanlaista jatkohoitoa. Tapauksessani on tosi tärkeää, että hoito ja terapeutti on oikeanlainen kun kyseessä on niin monimutkainen vyyhti ja neurobiologisia poikkeavuuksia.

Tuntuu, että suuri osa energiavaroista menee heti aamusta. Jääkarhu etenee urallaan ja lähtee nykyiseen työhönsä niin aikaisin, että on minun tehtäväni viedä lapset hoitoon ja joskus hakeakin heidät. Aamulla vain väsyttää tosi paljon kun yöunet on mitä on ja nuo ipanat on ihan tyypillisiä leikki-ikäisiä sisaruksia: tappelevat joka asiasta eivätkä usko mitään. Aamurumban hikeä lisää tuntuvasti se, että nuo ipanat pitää pakata talvivarusteisiin. Pienempi huvittelee hidastelemalla matkalla. Jaksavat kyllä hyvin kävellä, mutta mielummin pistäisin Mimosan rattaisiin. Meillä vaan ei ole hyviä rattaita. Toiset on tarkoitettu minua 20cm lyhyemmälle naiselle eikä niissä ole työntöaisan säätöä ja toiset ovat kaksostenrattaat, joissa on sama ongelma. En mielelläni tässä kunnossa mene kauppoihin, mutta uudet rattaat kyllä käyn ostamassa kun vain saan aikaiseksi.

kotona

2007-01-09T03:41:00.000+02:00

Jokin aika sitten murehdin sitä, että mitä jos en jaksa työssä taaskaan kuin muutaman kuukauden ja sitten menee taas kunto niin huonoksi, etten pysty jatkamaan. Tällä kertaa armeliaasti mieli ja kroppa tekivät tenän jo viikon kuluessa ettei sitten tarvitse inistä kun on jo kunnolla työpaikkaan ja sen ihmisiin tottunut. Syvällä sisimmässäni pelkäsin tätä, mutta kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Tässä ei pitänyt käydä näin.

"Tässä ei pitänyt käydä näin"

Tuo lause kuvaa monia ikäviä aikoja elämässäni. Nyt on olo lyöty, mutta jo tyynempi. Uiskentelen vielä häpeässä, pettymyksessä ja nöyryytyksessä, mutta pää on jo selkeämpi.

Itse asiassa tuo viime viikko oli kamala. Koitin vakuutta itseni ja muut, että hyvin tässä menee, että tokihan aikaa aina kuluu ennenkuin uusiin asioihin tottuu. Työkaverit olivat kivoja, samoin asiakkaat. Silti pelkäsin kumpiakin. Jännitin ja stressasin. Epäilin osaamistani ja pelkäsin epäonnistumisia. Suurin taakka oli se, että työpaikka oli niin hektinen. Joutui keskittymään liian moneen asiaan yhtäaikaa. Kampaamot usein ovat hektisiä paikkoja ja tämä kampaamo erityisesti. En taida pystyä työskentelemään paikassa, jossa on minun ja asiakkaan lisäksi muitakin ihmisiä. Keskittymiskyky ei riitä. Aivot kuormittuvat siitä, että pitää olla skarppina reagoimaan moneen asiaan ja siitä, että ympärillä on paljon ärsykkeitä, jotka yhdessä tuottavat niin ison informaatiotulvan aivoihini, että kun työpäivä vihdoin on ohi olen ahdistunut, sekaisin päästäni ja jotenkin pelottavasti irrallani omasta itsestäni sekä vielä loputtoman uupunut sekä henkisesti, että fyysisesti.

Koko viikonloppu meni piloille odottaessani ahdistuneena maanantaita. Miten taas jaksaisin ja kestäisin niiden taakkojeni kanssa, joita muut eivät näe. Kaipasin rauhottavia, jotka olivat loppu. Sairasta, että viikonloppu pitäisi popsia pillereitä, että kestäisi maanantaina mennä töihin. Koko viikonlopun tunsin häpeää siitä mitä olin mennyt tekemään, hankkimaan itselleni työpaikan jota en viikkoa kauempaa pystynyt pitämään. Olin niin kovasti koittanut vakuuttaa itseäni siitä, että olen taas kunnossa ja jaksan. Totuus on se, ettei työstäni moneen kuukauteen ole tullut mitään. Totuus on, että jaksan vain pienen hetken. Teen elämässäni pyrähdyksiä, joiden päätteeksi kaadun uupuneena maahan.

Aamulla varasin ajan lääkärille. Vaihdoin nyt terveyskeskuksen omalääkärin yksityiseen, koska tahdon saada hyvää kohtelua ja päästä lääkärin vastaanotolle kohtuullisessa ajassa kun tarve vaatii. Uusi lääkäri totesi etten ole työkykyinen, antoi sairasloma ja allekirjoitutti minulla papereita, jotta voi tilata tietoja tutkiakseen taustojani paremmin. Sovimme lääkärin kanssa, että otan yhteyttä neuropsykiatrian yksikköön kyselläkseni missä vaiheessa tutkimukset ovat kun psykologisten testien jälkeen Meilahdesta ei ole vielä kuulunut mitään pariin kuukauteen. Lisäksi sovimme, että koitan rauhoittaa tilannetta, pysyn erossa työstä, lepäilen, oleilen, koitan hoitaa ihmissuhteita ja tehdä asioita, jotka kiinnostavat.

Nuo neuvot ovat tuttuja. Jakelen niitä itse ihmisille, jotka ovat sairastuneet masennukseen. Moni ystävä ja ohikulkija kokee sen nykyään. Se on kansantauti. Nuo ohjeet olivat kokeneet omassa mielessäni jo inflaation, sillä olen ollut mielenterveysongelmainen jo niin kauan etten enää näe metsää puilta.

Olo on niin lyöty. Olen niin pettynyt, surumielinen, häpeissäni ja nöyryytetty. Lähipiiri varmasti myös on hyvin pettynyt minuun, koska minuun ei voi luottaa. Ei voi luottaa siihen, että jaksaisin kun innostun jostain. Koko elämäni minulle on sanottu, että ei saa heittää lahjoja hukkaan. Mitä hyötyä niistä lahjoista on kun ei niitä pysty käyttämään?

Nuoleskelen täällä taas turpiini saaneena haavojani. Kuinka monta kertää pitää hakata päätänsä seinään samojen asioiden kanssa? Teen tietoisen päätöksen nyt olla yrittämättä pitkään aikaan paluuta työelämään. Kolme kertaa Mimosan syntymän jälkeen olen nyt yrittänyt. Nyt on hiljennyttävä.

2007-01-07T15:24:00.000+02:00

häpeä, kyyneleet, hiljaisuus

niin armottoman äkkinäisesti
ennenaikaisesti
murtuvat kauniit marmoritornit
luhistuvat kristalliset pylväät
vääntyvät platinaiset ornamentit

vaikka kaatuu etulinjassa ensitaistelussa
on jatkettava kilpajuoksua

anna ohikiitävän ilmavirran
kuivattaa kyyneleesi hiljaisuudessa

ensimmäinen työviikko takana

2007-01-05T20:36:00.000+02:00

Kylläpä tavalliseen päivätyöhön menee aikaa. Elämä kulkee ohi paljon helpommin. Ei pahemmin tarvitse miettiä mihin aikansa käyttää duunin ulkopuolella. En oikein osaa sanoa miten mulla töissä menee. Haluaisin pian koulutuksiin, että saisi uusia ideoita ja uutta puhtia töihin. Tunnen osaavani hommani, mutta ADHD- ja Aspergerpiirteeni haittaavat selkeästi, uuvuttavat. Katson nyt rauhassa miten jaksan ja mitä tästä tulee. Työpaikka on aika pieni ja hektinen paikka. Tuntuu, että energiaa vie tosi paljon se että pitää vilkuilla olan yli milloin pitää mennä kesken työn antamaan aikoja, vastaamaan ihmisten kyselyihin tuotteista ja vastaamaan puhelimeen. Huomion jakaminen muihinkin asioihin kuin tuolissa istuvaan asiakkaaseen syö minua melko lailla. Iltaisin olen tosi levoton ja väsynyt. Pelkään, että unohdan pian itseni ja sen kuka olen.

Olen siis melko hämmentynyt kaikesta. Tuntuu, että nyt olisi jonkinlainen näytön paikka. Onko minusta tällaiseen "normaalielämään" vai ei? Oikeasti houkuttelisi eniten ajatus siitä ettei tarvitsisi olla hyödyllinen. Ei kotona eikä töissä.

2006-12-28T11:40:00.000+02:00

Kiitos kommentoijille. Olo helpotti onneksi. Syitä tuohon henkisen kunnon romahdukseen oli montakin. Oli väsymystä ja mieltä kaivelevia asioita. Hormoonitkin ovat sekaisin. Sain itkeä vollottaa ja setviä aikani asioita ja nyt on parempi ja selkeämpi olo.

Olen menossa allekirjoittamaan työsopimusta. Pääsin töihin upeaan kampaamoketjuun, jossa saan toteuttaa monipuolisesti osaamistani. Oikeastaan kiva saada päivärytmiä kuntoon ja seuraa sekä asiakkaista, että työkavereista. Olen ihan varma, että saan kaikenkaikkiaan paljo paremmin tehtyä kotonakin asioita kun en lorvi täällä kaiken aikaa.

Tammikuu on totuttelemista uuteen työpaikkaan ja helmikuuss olisi toivottavasti sen verran lunta, että saisi järjestettyä hyviä talvikuvauksia neulekirjaa varten.

2006-12-26T10:06:00.000+02:00

Naama on läski, rupinen ja itkun turvottama. Kaapissa ei löydy mitään päälle pantavaa. Mä oon niin väsyny ja kyllästyny siihen, että yritän näyttää hyvältä. Se on toivotonta. Laihduttaminen ei tällä nykyisellä itsekurilla enää onnistu enkä onnistu selättämään tätä aikuisena puhjennutta aknea millään. Mä olen niin väsynyt kaikkeen, että haluaisin vain luovuttaa.

Mä oon vankilassa tässä huushollissa joka ei ikinä pysy järjestyksessä ja on meille liian pieni. Olen vankina omassa typerässä elämässäni. Aamulla olisi pitänyt jaksaa herätä seitsemältä, että olisi ollut ajoissa siellä missä olisi pitänyt olla. Koko perhe. Aina etukäteen mua jännittää ja ahdistaa kun tiedän, että tän revohkan kanssa pitää jonnekin lähteä. Miksi mun kaltainen luuseri on hankkinut itselleen perheen?

Illalla oli niskat jumissa, pää kipeä ja liian levoton olo, että olisin pystynyt menemään ajoissa nukkumaan. Yritin parin siiderin voimalla tainnuttaa itseni, mutta siitä seurasi vain entistä pahempi olo eikä se auttanut pätkääkään nukkumaan. Ota siinä sitten unilääkettä kun olet juonut. Sanomattakin selvää, että yö pilalla ja heräsin aamulla pahalla tuulella ja ahdistuneena sekä älyttömän väsyneenä puoli kymmeneltä.

Olen vankina tässä kropassa, jota inhoan. Joskus olin kaunis. Miten ulkonäöstään on niin kipeää luopua? Nykyään olen läski ja rupinen kulahtanut ämmä, joka ei enää usko itseensä eikä jaksa iloita mistään. Ei ainakaan hetkeä kauemmin. Kun hetki on ohi, on mahdotonta edes uskoa, että sitä oli koskaan ollutkaan. Oliko se unta? Mä en jaksa tätä särkevää ja ennenaikojaan väsynyttä runneltua kehoa.

Olen vankina tässä epävakaassa ja sairaassa mielessäni. Koko elämä on raskas taakka jota on pakko kantaa. Harmi, että rauhoittavat ovat loppu. Niistä olisi apua turruttamaan tämä tuska. Olisi armollisinta, että pääsisin näistä kärsimyksistä. Tippuisi vaikka iso kivi päähän.

2006-12-18T15:52:00.000+02:00

Luukas-poikani 4v laulaa tosi kauniilla äänellä, nuotilleen ja muistaa monta laulua ulkoa. Meillä on tuossa piano. Se minun pianoni, jonka maalasin pinkiksi sävy sävyyn pöydän ja penkin kanssa. Lapsille oli kertynyt tässä taannoin muutamia euroja rahaa kotiväeltä ja mummoloista. Lapset saivat sitten harjoitella ostamista ja valitsivat kaupasta jotain kivaa itselleen. Luukas osti pari pikkuautoa ja Mimmi 2v kiiltäviä prinsessapinnejä, vaaleanpunaisen harjan ja kamman. Kummallakin oli oma kukkaro mukana, josta itse maksoivat ostoksensa.

Siitä sitten alettiin kotimatkalla mietiskelemään, että mitäs nyt kun rahaa jäi jäljelle enää vain vähän. Ajattelin, että on tullut aika opettaa lapsia tajuamaan, että rahaa ei tule itsestään. Jo jonkin aikaa olen selittänyt varsinkin Luukakselle, että aikuisten pitää tehdä töitä ja tehdystä työstä saa sitten rahaa, jolla maksetaan laskut, ruoka ja vaatteet.

Mietin, että miten nuo oppisivat rahan käyttöä ja tienaamista jo pienestä pitäen pienessä mittakaavassa. Kotityöt kuuluvat kaikille, joten niistä ei mielestäni kuulu maksaa lapselle. Meillä jokainen osallistuu kodissa työskentelyyn omien taitojensa ja voimavarojensa mukaan. Lapsille kuuluu omien tavaroidensa järjestäminen. Päähäni sitten pälkähti, ettei Luukaksen ole pakko ilmaiseksi esiintyä. Sanoin, että tästä lähin kun joku pyytää laulamaan hän voisi sanoa, että kyllä hän laulaa, mutta se maksaa euron per laulu.

Niinpä on Luukakselle alkanut kertyä ihan mukavasti euroja kukkaron pohjalle. Hän haluaa kuulemma ostaa itselleen kitaran. Mimosakin laulaa osia joistakin lasten lauluista ja hieman omin sanoin ja oikoen, mutta kyllä hänellekin on jo vähän tienestejä kertynyt.

Meillä ei ollut vanhemmilla paljoa rahaa kun olin pieni. Opin siihen, että tavaroita ja vaatteita ei tullut kaappiin sitä mukaa kun niitä huvitti alkaa kinuamaan. Kahdeksannella luokalla peruskoulussa teimme järjestelyn, että sain pankkikortin tililleni, jonne tulivat lapsilisät ja sain kuukausittain sen summan käyttööni. Kotoa tuli ruoka ja katto pään päälle. Itse ostin vaatteeni, maksoin muutkin menoni, kuten meikit, matkaliput, uimahallimaksut yms. Isommista hankinnoista neuvoteltiin, mutta säästin itse rahat hienoon maastopyörääni.

Muutin Tampereelle monen sadan kilometrin päähän lapsuudenkodista omilleni jo 15-vuotiaana kun aloitin ilmaisutaidon lukion. Rahaa oli todella niukasti. Piti maksaa opiskelijasolun vuokra ja äiti ei pystynyt paljoa avustamaan. Jos meinasin päästä viikonlopuksi junalla kotiin, oli viideksi arkipäiväksi rahaa ruokaan käytössä 30mk. Onneksi koulussa sai lämpimän ruoan. Suututti välillä kun opiskelijakaverit tuhlasivat rahaa ja kinusivat sitä sitten vanhemmilta lisää kun ne oli käytetty kahviloissa ja vaatekaupoissa. En minä kahdehtinut. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Harmitti vain se asenne ettei otettu omasta rahankäytöstä ja elämästä vastuuta. Toisaalta itse oli ikäisiäni keskivertoa aikaisemmin vastuuntuntoinen ja melko itsenäinen. En olisi kehdannut itse laskemani pudjetin ylityttyä soittaa äidille ja kerjätä lisää rahaa.

Nykyään on elintaso huimasti parempi ja välillä tuhlaillaankin surutta. Silti helpottaa kokemus ja tieto siitä, että tarvittaessa vähemmälläkin pärjää. Köyhempänäkin voi elää täysipainoista elämää ja olla onnellinen. Sen sijaan rikkaus ei lisää onnellisuutta. Tekee vain tietyllä tavalla elämästä helpompaa. Olen tyytyväinen kun meillä on varaa ostaa ruokaa ja valita terveellinen ja monipuolinen ruokavalio. Kaikilla suomalaisilla, saatika sitten tämän maapallon asukkaalla ei ole siihen varaa. Olen myös tyytyväinen, että saamme lääkärin hoitoa jos sairastumme. Tosin mielenterveyshoidon resurssien niukkuus on oikeasti kyllä pelottavaa. Oikeastaan tämän enempää rahaa ei tarvitsisikaan olla. Jos sitä tulee tulevaisuudessa enemmän niin tulkoon. Sitten ehkä remonttia, matkoja, uutta autoa, isompi kämppä tms. , mutta ei se ole välttämätöntä. Mitenkään erikseen en aijo rahan perässä juoksemaan. Se ei ole sen arvoista. Siinä käy niin, että mikään ei lopulta riitä.

Toivottavasti lapseni tulevat elämässään omaksumaan tasapainoisen näkemyksen rahasta ja kuluttamisesta. Ei sitä tarvits köyhäilemällä köyhäillä, muttei tarvitse irvokkaasti tuhlailla eikä juosta mammonan perässä tärkeämpien asioiden kustannuksella.

2006-12-14T17:24:00.000+02:00

Irrotan pari kapselia levystä kädelleni. Kohotan toista kättä kohti astiakaappia ottaakseni sieltä vesilasin. Kirkas pikkupojan ääni kysyy: "Äiti, mitä ne on". "Äidin lääkkeitä", vastaan. "Mikseivät ne sitten auta?" Käännän pääni alaviistoon kohti puhujaa. Valkotukkainen nelivuotias Luukas-poikani katsoo minua suurilla sinisillä silmillään. Niin ihana puhdas ja viaton katse, jota tämän ympäröivän maailman paine ei ole vielä sammuttanut laskelmoivaksi, lannistuneeksi, ylpeäksi, halveksuvaksi tai pilkalliseksi.
"No kyllä ne vähän auttavat. Äiti ei ole niin kipeä kun käyttää näitä. Muistatko mikä tauti äidillä on?"
"Pahamielitauti.", vastaa poika kuin puhuisi yskästä tai nuhasta.
"Niin. Muistatko millainen se on?"
"Joo. Koko ajan on paha mieli."
"Ei nyt sentään onneksi koko ajan, mutta melkein aina. Äidillä on hyvä mieli kun äidillä on niin ihana pikkupoika Luukas.
"Ja Mimmi ja isi.", jatkaa poika.
Minun on pakko kumartua halaamaan pientä reipasta miestä. Lapsen poski omaani vasten tuntuu raikkaalta, sileältä ja pehmoiselta. Sitäkään ei ole vielä aika turmellut ja kovettanut.

2006-12-13T09:49:00.000+02:00

Kiitos kommenteista kaikille!

Niin. Pitäisikö minun levätä ja olla sairaslomalla? Olen kyllä miettinyt sitä. Totuus on, että jos nyt lepään vielä lisää tämän kaiken viime viikkojen levon päälle, juutun tänne ikiajoiksi enkä enää nouse. En ainakaan pitkään aikaan. Mä olen sellaisessa ansassa, että kaikki tiet siitä pois ovat yhtä huonoja.

Jos jäisin kotiin sairaslomalle, saisin toki sairauspäivärahaa, sillä maksan tunnollisesti yrittäjäeläkemaksuja. Kampaajana en tienaisi kuin viitisen sataa euroa enemmän. Kotiin jääminen houkuttelisi, mutta johtaisi syvemmälle unohduksen suohon. Hyvin pian olisin ihminen, joka pitää puhelinta kiinni, ei vastaa soittopyyntöihin, tekstiviesteihin eikä lue meilejään saatika reagoi niihin. Meinaan jo nyt olla sellainen. Joka kerta kun puhelin soi, iskee ahdistus: Mitä nyt joku minusta haluaa? Olen toki vastannut, ainakin yleensä, sillä enhän muuten saa edes asiakkaita jos en sovi aikoja tai kauppoja. Jos jäisin kotiin, olisin täällä rupisena, meikittömänä, haisevana ja tukka pesemättä ja kampaamatta yövaatteet päällä päiväkausia. Sellainen olen melkein aina nykyään. Hirveä sielun kirvely iskee päälle kun tiedän, että pitäisi laittaa rintaliivit ja päivävaatteet, meikata ja kammata itsensä ihmisten ilmoille. Mistä löytää lihonneeseen kehoon sopivat, siistit ja kunniallisen ihmisen vaatteet? Hirveintä, jos vielä sukkahousut pitäisi löytää ja vielä ehjät ja sitten kiskoa ne selluliittimöykkyisiin, karvaisiin ja ellottavan vaaleisiin kinttuihin.

Voisinpa huutaa teille, että "Tulkaa pelastamaan mut tästä", mutta se on vaikeaa kun ei halua tulla pelastetuksi. Minua houkuttaa tämä sumu ja unohdus. On aina niin vaikea kiskaista itsensä irti tästä sulkeutuneisuudesta ja toimettomuudesta. Kun en halua muuta kuin maata sängyssä ja lukea. En tahdo ulos, en tahdo syödä, käydä vessassa, puhua kenenkään kanssa. Tietoisuus siitä, että elämäni pitäisi olla jotakin muuta kuin tämä toiveeni, kiduttaa.

Pelkään sitä jos jään kotiin.
Pelkään sitä jos menen töihin.

Jos käykin taas niin, että jaksan vain muutaman kuukauden ja loppuna on nöyryytys kun ei enää jaksa. Tätä kirjoittaessani nieleskelen näitä mahdollisuuksia. Ainahan on mistä valita kun miettii mitä tekee ja miten asennoituu.

Kuvittelen meneväni töihin sillä asenteella, että olen tavallinen työläinen, joka tekee työnsä riittävän hyvin ja tulee töiden jälkeen kotiin perheensä pariin viettämään täysipainoista, normaalia ja tavallista elämää. Palkan turvin ostetaan leipää, ehkä joskus vähän sisustellaan kotia, täydennetään vaatekaappia ja matkustellaan. Toivon saavani työstä ammatillista tyydytystä. Haluan kehittää itseäni kursseilla ja oppia uutta. Päivittää tietojani siitä mitä hiusmaailmassa on uutta. Haluan hioa myyntitekniikkaa ja oppia uusista myyntituotteista.

Minkä voin sille, etten voi mitään tälle lihalliselle ja henkiselle ansalle, jossa elän? Minkä voin sille kun mikään ei ole oikea ratkaisu? Kun mikään ei kanna pitkälle. Ei minun kohdallani. Ei tässä järjestelmässä. En voi sille mitään. Onneksi elämässä on myös pysyviä asioita. Sellaisia, jotka kuuluvat elämääni aina ja ovat olemassa kauan sen jälkeen kun kaikki nykyinen on poissa ja kun ruoho on lakastunut ja liha vetänyt viimeisen henkäyksensä. Elämässä on oltava tuollainen kiintopiste, toivo, pysyvyys, turva. Usko, toivo ja rakkaus. Olen hyvin onnekas kun minulla on ne. Kaikilla ei ole.

2006-12-11T11:01:00.000+02:00

Olen hyvin levoton. Nyt kun sain tehtyä päätöksen mennä työelämään kodin ulkopuolelle, huomaan todellakin, että päätös oli oikea. Ainakin taas toistaiseksi. Pyörin täällä kuin pieru saharassa enkä oikein saa mitään tehdyksi. Lapset ovat hoidossa päivät vaikka mulla ei ole täällä kotona paljoa töitä. Heillä on siellä parempi olla kuin kotona hajamielisen ja aloitekyvyttömän mutsin kanssa. Muutamia tuttuja kampaamoasiakkaita käy välillä ja neulon työprojektia. Neule ei oikein edisty kun ei ole keskittymiskykyä eikä intoa. Saan sen kyllä dead lineen mennessä valmiiksi.

Mulla on vielä firman varastoa joka pitäisi jotenkin saada liikkeelle. Vaan kun olen nyt myyntihommissa jotenkin totaalisen lamaantunut. Mulla on kasapäin neulelankoja, uniikkikoruja ja imetysvaatteita, jotka pitäisi saada myydyksi. Maksan kalliita oppirahoja kokeilustani myynti- ja markkinointitehtävissä. Osaan ja olen hyvä, mutta nuo tehtävät syövät minua sisältä aivan rikki ja tappavat luovuuden.

Olen ihminen, jolla pitää aina olla jokin kiintopiste/addiktio. Jokin on aina se mistä olen palavan innostunut ja muut asiat uhkaavat jäädä täysin taka-alalle. Viime aikoina se on ollut fantasiakirjojen lukeminen. Olen ahmimalla ahminut niitä ja alkaa totaalinen ahdistus kun tulee normaaleja keskeytyksiä. Eihän sitä voi kahden pienen lapsen äiti 16 tuntia päivässä lukea. Lukemisessa on se ongelma, että päivärytmi menee helposti pieleen kun nukahtaa päivällä kirja kädessä ja lukee aamuyöhön, niinkuin viimeyönä tein. Neljältä loppui viimeinen kirja enkä pääse kirjastoon ennen iltaa. Ette voi uskoa miten hirveitä vieroitusoireita kärsin!

Ennen viime viikkojen lukemista intohimo oli Pleikkarin pelaaminen. Saatoin pelata sen 16 tuntia vuorokaudessa Simssiä. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa nämä asiat ylös ja todeta niiden olevan totta. "Hei, olen Hepuli-Alma ja sairastan vaihtelevaa riippuvaisuustautia." "Hei.", Vastaa pateettinen kuoro ringissä istuvia ihmisiä, joilla on kullakin oma riippuvuutensa kannettavanaan. Innokas ja eloisa ryhmänvetäjä selittää, että paraneminen voi alkaa nyt kun ongelma on tiedostettu ja voin saada riippuvuuden voittamiseksi vertaistukea. "Mutta kun en mä tahdo lopettaa lukemista. En mä halua olla hyödyllinen ja normaali. Mä odotan vaan, että työt alkaa. Käyn töissä ja hoidan välttämättömimmät asiat ja luen niin paljon kun ahdistavaa luppoaikaa jää. Kyllä mä tiedän mitä kaikkea mun pitäisi tehdä, jotta olisin kunnollinen ihminen, mutta kun ei mua huvita enkä mä halua. Antakaa mun olla." Huomaan tuijottavani joukkiota hölmistyneitä ihmisiä ja häivyn paikalta vähin äänin.

Niin. Miten käyttää elämänsä. Tiedän vastauksen. Ainakin osan siitä. Tiedän mikä tuo todellista onnellisuutta. Olen paennut tarvittaviin toimiin ryhtymistä ties mihin riippuvuuksiin. Jossain vaiheessa mun hommailut oli paljon järkevämpiä eikä siitä ole loppujen lopuksi niin paljon aikaa. Neuloin ja tein koruja. Nyt ei meinaa irrota mitään. Kuiva aika. Jännä, että sitä välillä on niin varma itsestään ja siitä mihin suuntaan on menossa. Tällä hetkellä tunnen olevani hämmennyksissä. Onko se sitä mitä äitii väittää? Hänen mielestään minulla oli niin vaikeita asioita nuoruudessa ja hyppäsin liian isoihin kenkiin liian varhain niin, että osa tiestä jäi kulkematta. En itse tunnista tuota todeksi, mutta jokinhan minua vaivaa. Jokin asia ylläpitää näitä ongelmia ja estää paranemisen.

Se peruslevottomuus. Onko se aivojen kemiaa vai vaurioitunutta psyykeä. Sitähän tässä on selvitetty, mutta vastauksia ei ole paljoa kuulunut. Olen viime aikoina haudannut nekin prosessit uinumaan jonnekin syvälle itseeni ja tarponut vain eteenpäin läpi roikkuvien, harmaiden päivien riekaleiden.

Milloin oikein herään tästä unesta?

2006-12-08T13:22:00.000+02:00

No päivitetään, päivitetään kun kerran kysellään!=) Oikeasti upeaa jos tällä blogilla on lukioita. Antakaa vain kuulua itsestänne. Sanokaa vaikka vain "böö".

Mun on riuhtaistava itseni täältä kotoa pois. Elämä alkaa menemään siihen suuntaan, etten meinaa saada itseäni aamulla ylös. Tukka jää kampaamatta, yöpaita päälle enkä viitsi käydä edes suihkussa. Makaan vain ja luen vaikka olisi vaikka mitä töitä tehtävänä. Kotitöitä ja firman töitä.

Olen ajanut liiketoimintani alas. Homma pyörii vielä, mutta täysin ulkoistettuna. Minulla ei mene aikaa muuhun kuin suunnitteluun ja koordinointiin.

Soitin yhden puhelun ja nyt mulla on työpaikka. Kerrankin ajattelin päästää itseni helmpommalla. Melkein naurattaa kun ajattelen, että elämä voi olla niinkin simppeliä kuin että menee työvuorolistojen mukaan töihin ja lähtiessä jättää työasiat työpaikalle. Kävin jo syksyllä haastattelussa ja tekemässä koetyön eräässä kampaamossa. Siellä työkaverit vaikuttivat tosi mukavilta ja työpaikka muutenkin kivalta. Hommaa saa myös tehdä lungisti, sillä aikaa miesten hiusten leikkauksiin varataan kolme varttia ja naisten leikkauksiin kokonainen ruhtinaallinen tunti! Olen tottunu tekemään nuo työt vartin nopeampaan, joten piece of kakunpala.

Vähän mietityttää, että miten sitä sopeutuu yrittäjyyden jälkeen palkkalaiseksi. Ei kyllä jännitä enää tässä vaiheessa kun on jo varmuutta ja kokemusta. Pitää asennoitua tekemään töitä stressittä. Ei aina tarvitse antaa niin kaikkeaan että on ihan nievuksissa ja työvuksissa. Jos vaikka vain nautiskelisi työstä.

Haaveilen pääseväni pian työpaikan kautta koulutuksiin. Niitä olen kaivannut ja uudet tekniikat ja ideat tekevät aina työstä mielekkäämpää ja luovempaa. Pitäisi päivittää että missä mennään. Tuntuu kyllä ihmeelliseltä että asiat ratkesivat näin. Olen viimeiset kuukaudet elänyt ihan sumussa kun työasiat on olleet jotenkin hajallaan ja epäselvät, epävarmat. Pää tuntuu harvinaisen selkeältä ja nyt sen tajuaa miten paljon mulla fysiikkaan psyyke vaikuttaa. Fyysinen olokin tuntuu paremmalta. Asetan itselleni tavoitteeksi olla pari kolme vuotta nyt kampaajana ellei mitään mullistavaa tapahdu.

Koruprojektit eivät nyt mahdu suunnitelmiin. Jätän ne joksikin aikaa taka-alalle. Jälleenmyyjät myyköön tuotteeni loppuun ja ehkä alihankkijat saavat sitten valmistaa niitä lisää, mutta mitenkään aktiivisesti en markkinointiin satsaa. Kirjaprojekti etenee hissuksiin. Neulojani Hiidenmaalla neuloo mallineuleita ja kirjoittaa ohjeita. Minun tehtäväksi jää kirjoittaa ohjeet puhtaaksi ja hoitaa kuvaukset. Vakkariompelijani jättää ompelijan työt, mutta kuulin juuri pätevästä ompelijasta joka olisi kiinnostunut yhteistyöstä kanssani. Teetän hänellä prototyyppejä ja lähetän niitä eteenpäin. Hyvällä onnella joku firma ottaa ne tuotantoon tai ehkä jokin käsityölehti kiinnostuu. Suunnittelutyö ei vie juurikaan aikaani kun minun tarvitsee vain hankkia materiaalit, piirtää luonnokset ja kaaviot summittaisine mittoineen ja palaveerata ompelijan kanssa.

Nyt siis työntäyteinen, mutta selkeä vuosi 2007 edessä. Parin vuoden sisällä tulevaisuudessa häämöttää esikoisteoksen julkaisu ja toivottavasti myös suunnitteluyhteistyö vaatteiden saralla. Myös neulesuunnittelu pääyhteistyökumppanieni nettisivuille jatkuu.

2006-11-27T19:32:00.000+02:00

Kolmen äippä oli jo ehtinyt kyselläkin ja olin saanut myös häkellyttävän viestin anonyymiltä. Liikutuin siitä niin, etten osaa muuta kuin kiittää rohkaisusta. Loma teki kyllä hyvää. Yksi tapaus tuossa vähän aika sitten veti multa kuvannollisesti jalat niin alta etten saanut vähään aikaan edes kirjoitetuksi. Kyse on siitä että minulle todella tärkeä ihminen sanoi asioita, jotka hänen olisi pitänyt jättää sanomatta. En voi vieläkään ymmärtää hänen vaikuttimiaan. Hänen sanansa rikkoivat syvältä ja pahasti. Sellaiseen vaaraan me jokainen antaudumme jos uskaltaudumme tuntemaan ja välittämään jostain ihmisestä. Nyt pitäisi jatkaa eteenpäin. Teen sen, mutta jotenkin vähempänä kuin ennen. Aavistelen silti, että niin raadollista kui se onkin, tällainenkin kypsyttää ihmisenä, vaikkakin pitkään aikaan ei ole tuntunut siltä että "se mikä ei tapa vahvistaa". Kaikki mikä satuttaa, nöyryyttää ja hävettää tuntuu heikentävän minua ja ajavan minut pienempään tilaan, pienemmälle mukavuusalueelle. Minne tahansa, missä on rauhallista ja turvallista olla.

Minulle tulee pian taloudellisia vaikeuksia. Voimani myynti- ja markkinointityössä ehtyivät jo ajat sitten. Sitten tuli tuo lääkkeiden vaihdos. Bisnekset on menneet melkoista alamäkeä. Kai tämä on taas jonkinlaista oppirahojen makselua elämässä. Jos terveys kestää, koitan etsiä töitä, kunnes taas pääsen etenemään. Jos terveys ei kestä, antaudun sairaslomalle.

Viikonloppuna kävi Virosta neulojani, jonka kanssa teen mallineulekirjaprojektia. Tuntui hyvältä jutella hänen kanssaan ja sai taas asioita eteenpäin. Tuossa kirjassa on kova homma varsinkin kun se on ensimmäinen kirjamme. Neulojani sai mukaansa langat ja luonnokset kymmeneen seuraavaan neuleeseen. Vähitellen vaaterekki työhuoneessani alkaa täyttyä neuleista. Neuleisiin tulee lappuja, joihin kirjoitetaan mallin nimi ja kuvauspäivämäärä. Ensimmäiset kuvaukset tehdään sitten kun lumi on kunnolla maassa. Alkuvuodesta hankin lisää sponsoreita lankasponsorin lisäksi. Tarvitsen kosmetiikka- ,hiuskosmetiikka-, vaate- ja kenkäsponsorit. Tarvitsee vaan taas tarttua puhelimee ja soitella firmojen markkinointiosastoille.

2006-11-22T19:29:00.000+02:00

Toisaalta oli ihanaa tulla kotiin, mutta ehdin jo tottua hiljaisuuteen ja rauhaan.

Tunteet ovat yhtä vuoristorataa. Välillä totaalista kyllästymistä ja pohjatonta epäonnistumisen ja tarkoituksettomuuden tuntua. Välillä tasapainoa ja hiljaista tyytyväisyyttä joka tuntuu säteilevän silmistäni ulos. Olin paremmassa kunnossa silloin kun olin tauolla lääkkeistä. Lääkkeet taitavat harhauttaa minua melko paljon itseltäni. Tuntuu, että olen lääkäreiden ja lääkkeiden orja.

Tulen tekemään jälleen rohkeita muutoksia. Projektit jatkuvat. Ne eivät tällä hetkellä vie paljoa aikaani. Ovat vain siinä vaiheessa, että eivät vielä tuota. Suvantovaihe. Aijon hankkia töitä rahoittaakseni elämiseni tämän vaiheen yli. Nyt tuntuu taas hyvältä ajatus soluttautua kodin seinien sisältä ulkomaailmaan.

Olen melkoisen hyvin vapautunut raskaasta taakasta hakea hyväksyntää ympäristöltäni päätölsilleni. Salaan niitä jopa teiltä, lukijat, sillä en tunne halua kertoa niitä. Kerron mielummin tunteistani. Oli merkittävää saavuttaa ne tietyt ydinkerrokset, joista kirjoitin jokin aika sitten. En aina pääse niihin käsiksi enkä aina tavoittelekaan sitä, mutta olen löytänyt ne eikä kukaan vie minulta pois tietoisuutta niistä.

Olen hiljaa. Ei kiinnosta puhua ihmisten kanssa. Ei ainakaan paljoa, mutten enää niin ahdistu seurasta. Mielessäni on mielikuva iäkkäästä, mutta tietyllä tapaa iättömästä suuren suvun matriarkasta, joka on tehnyt rauhan itsensä kanssa ja vaikka käppyräiset jäsenet ovat reuman raatelevat ja särkevät, kasvoilla on silti tyyni ilme ja ääni on vakaa. Valkoiset paksut hiukset valuvat valtoimena olkapäille ja niskaan. Matriarkan ei tarvitse kantaa huolta asemastaan. Hän on suvun kunnioitetuimpia jäseniä, vaikkakin eräällä tavalla passiivisesti. Hänen kanssaan tullaan juttelemaan, koska hänen seuransa rauhoittaa ihmisiä. Häneltä kysytään neuvoa ja hän on yhtää aikaa sekäpalveltava, että palvelija. Hän on aikanaan nuorempana jo vapautunut monista ihmisiä tavanomaisesti kuohuttavista asioista, joilla ei enää ole hänelle merkitystä, koska hän on saanut tilalle niin paljon arvokkaampia asioita. Totuus vapauttaa. Tuo nainen syntyi mieleeni varsin spontaanisti ja näyttää vertauskuvaavan toiveitani vaikken varsinaisesti tahdo tulevaisuudessa olla tuo nainen.

haapsalu

2006-11-14T13:27:00.000+02:00

Olen nyt ollut pari päivää täällä terveyskylpylässä. Tykkään olla ulkomailla yksin. Saa rauhassa kuunnella omia ajatuksiaan ja saa koti- ja työasiat pois mielestä. Tunnen , että elämässä on tulossa jonkinlainen suvantovaihe, jona keskityn yksinkertaiseen, vaatimattomaan ja tavanomaiseen elämänrytmiin.

Olen täällä paikan nuorin. Suurin osa asiakkaista on keski-ikäisiä. Jotenkin mieltä kuitenkin painaa se, että minulla on vähintään yhtä paljon vaivoja kuin heillä. Millaisessa kunnossa tulen olemaan keski-ikäisenä?

On ollut melko rentouttavaa olla ilman meikkiä tukkakin laittamatta. Illat olen viettänyt huoneessa katsellen telkkua ja lukien. Jouduin tänään vaihtamaan hoitoja kun huomasin, ettei parafiinihoito sovi minulle nyt. Otin parafiinihoitoa, joka on todella lämmittävä hoito, alaselkään ja tuloksena oli melkoinen särky. Ainakaan vielä ei hierontakaan ole tehonnut kipuihin. Edes viime viikon kiropraktikolla käynti ei ole auttanut niin paljoa kuin tavallisesti. Särkee selkäruotoa ja niveliä. Turvottaa. Olin kauhussani kun tulotarkastuksessa lääkäri mittasi verenpaineekseni 92/160. En voi ymmärtää miksi olen niin kipeä ja huonossa kunnossa myös fyysisesti. En uskalla ajatella tulevaisuutta kovin paljoa. En tiedä mitä käy elämänhalulle kun kipua ja väsymystä kertyy riittävän monelle vuodelle.

Eilen olin hemmottelevassa täydellisessä kasvohoidossa, vaikkakin epäilen ettei tähän rupinaamaan auta mikään kun syy näyttää olevan aineenvaihdunnassa ja hormonitoiminnassa. PCO, eli monirakkulaiset munasarjat vaivaavat. Olen lihonnut kilokaupalla, mutten jaksa laihduttaa. Täällä on kyllä tilaisuus syödä terveellisesti, sillä noutopöydässä on runsaasti salaatteja ja kasviksia.

Hoitoja tulee kaikenlaisia ja nautin niistä kovasti: hierontaa, eilinen parafiinihoito, vedenalaista hierontaa, yrttiporekylpyä, fysioakustista tuolia, valohoitoa, mutakylpyjä. Extrana otan vielä lymfaterapiaa, rakennekynnet ja kahvivartalohoidon.

Fysioakustinen tuoli oli ihmeellinen! Voisi kuvitella ettei ole paljoa vaikutusta musiikilla ja tuolilla, joka värisee kuin kokovartaloseksilelu. Ihmeitä tekevä tuoli! Rentoutti ja olo oli todella positiivinen, iloinen , virkeä ja tasapainoinen. Huvitti jopa turista mummojen ja pappojen kanssa lounaalla, vaikka olen tähän asti ollut todellinen paikan yksinäinen susi. Pelkään, että menen jopa niin pitkälle, että menen illalla baariin ja tanssin humppaa papparaisten kanssa!

2006-11-06T17:45:00.000+02:00

Leijun jossain välitilassa. Välillä teen jotakin pientä, mutta harvoin saan itsestäni mitään irti. Minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Toisaalta kaipaan seuraa, mutta jos joku soittaa tai tulee käymään tai itse olen jossain ystävien kanssa niin tulee vaivautunut olo. Tuntuu että olen tyhjä kuori muille kuin itselleni. Mikään ei oikein kiinnosta. Vietän päiväni vain maaten, syöden ja lukien. heti kun kirjat loppuvat on päästävä kirjastoon hakemaan lisää kirjoja, sillä en kestä ajatusta että joutuisin oikeasti tekemään tai ajattelemaan jotakin.

Pakenen kirjoihin. En voi lukea mitään kehittäviä kirjoja tai mitään missä pitäisi ajatella. Ahmin aikuistn fantasiaromaaneja. Periaatteessa samaa kamaa kuin lapsena, mutta vain moniulotteisempaa. Jokin minussa on lapsesta asti pysynyt samanlaisena. Silloinkin sulkeuduin mielikuvitusmaailmoihin. Toisinaan vedin kavereita mukaan ja hehän tulivat. Lumoutuneina. Nuo lapsuuden leikit palvelivat tätä samaa tarvetta paeta jonnekin tylsää todellisuutta.

Olen heikko sen voiman edessä joka sisälläni velloo. Se on voima, joka vetää minua vastustamattomasti puoleensa. Se ei anna minun ajatella järjellä ja selkeästi. Olen asettunut jonnekin kahden tilan välimaastoon odottamaan ja kuulostelemaan mitä seuraavaksi elämässäni tekisin. Mikään tähän astisista yrityksistäni ei ole toiminut. Mikään ei kanna. En kuitenkaan ole sen vuoksi ahdistunut. Huomaan, että elän ja hengitän, vaikken jaksakaan mitään. Ei minulla ole mitään hätää vaikka nyt jonkun mielestä näyttäisikin siltä, että jotenkin luovuttaisin.

Teen vain sen mikä vaistonvaraisesti on ainut vaihtoehtoni. Leijun välitilassa. Heitän huolet pois, sillä kaikki se minkä olen vaarassa mahdollisesti menettää on jotakin sellaista joka on uhrattavissa. En menetä vakaumustani, perhettäni, ystäviäni. Onko muulla muka jotain väliä?

Kannan kyllä vastuun. Maksan laskut, hoidan asiat tai delegoin ne niin että ne tulevat hoidetuksi. Kyllä minuun saa kontaktin. Niin kaukana todellisuudesta en sentään ole. Lapsiini saan helpommin aidon kontaktin kuin yleensä aikuisiin. Heille riittää se mikä äiti on.

Olen kykenemätön, vaillinnainen, hauras ja sairas sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Silti olen yhä olemassa. Ihmisessä on monta kerrosta. Minä tiedostan ne tällä hetkellä melko selkeästi. Mieleni on uppoutunut niihin kerroksiin, jotka ovat melko lähellä ydintäni, sitä saavuttamatonta elämän energiaa, johon aineellisella ei ole koskaan valtaa päästä. Nyt ulommat kerrokset tuntuvat turhemmilta. Nämä sisemmät kerrokset kertovat kuka minä todellisuudessa olen. Tässä välitilassa leijumisessa on omat siunauksensa. Poissa on tiettu pakko mennä eteenpäin. Poissa on suoriutumispakko, johon itseään on ajanut. Tuska on jäljellä, mutta se on ulommissa kerroksissa ja tuntuu vaimeampana. On kuin katsoisi rauhaisaan valoon.

2006-11-03T12:34:00.000+02:00

Hiki virtaa. Ei. En ole harrastanut liikuntaa tai tehnyt paljoa mitään. Järjestin vain vähän työtavaroitani ja lasten talvikamppeita. Se riittää saamaan minut näännyksiin. Kerin myös kolme lankakerää yhdeksi isoksi keräksi erästä suunnittelemaani neuletta varten. En aloita sitä vielä tänään. Ei inspiroi tarpeeksi eikä työ ole tilaustyö. Odottelen lankalähetystä, jotta pääsen tekemään isohkoa suunnittelemaani tilaustyötä yhteistyökumppanille. Päätin tehdä sen itse kun en jaksa olla yhteistyössä kenenkään kanssa.

En ole käynyt juurikaan ulkona. Toissailtana otin poikani mukaan iltakävelylle, mutta pian raaka tuuli ajoi meidät takaisin sisälle. Olin silti hyvilläni että pääsin edes ulos. Asioita ei meinaa saada hoidetuksi. Eivät ne myöhästy. Sinnittelen, mutta kaikki laskunmaksut, postilähetykset yms. ovat todella tiukassa jaksaa tehdä. Olen niin aloitekyvytön. Jumittaa. Välillä jumittaa. Jos teitä ei jumita niin olkaa vain tyytyväisiä. Älkää tuomitko älkääkä arvostelko tai ehdottako mitään. Minä en voi tälle itse mitään.

Olen kuin pähkinä kuoressa. Homeinen pähkinä.Toisaalta toivoisin ystävän hellyyttä. Hellyyttä, joka ei vaatisi minulta mitään. Toivoisin, että joku tulisi ja tekisi joitain askareita kanssani ja hellästi pakottaisi minut kanssaan kävelylle ja vaikka kirpputorille. Tarvitsen ystävää, mutta tiedän ettei ystävää koskaan ole silloin kun eniten tarvitsisi. Silloin kun ei itse jaksa edes soittaa. Silloin kun tuntuu siltä, että kaikki mitä toiselta pyytää on itsekäs vaatimus. Silloin kun epäilee, ansaitseeko edes yhtäkään ystävää. Silloin kun ajattelee, ettei itsellä ole mitään annettavaa.

Sanoin Jääkarhullekin, että ihan hyvin voisin lähteä pois kun ei minulla ole perheelleni eikä kenellekään mitään annettavaa. Juuri tällä hetkellä en ole varma mikä saa Jääkarhun vääjäämättä pysymään päätöksessään ettei hän anna minun lähteä. Han haluaa kaikesta huolimatta, että minä olen kotona perheeni luona. Mikä saa sen miehen rakastamaan minua kaikista vaikeuksista huolimatta? Vaikka kauneuteni on kadonnut ja jo vuosia on tämä karmiva sairaus minua riuduttanut ja muuttanut hänen vaimonsa aivan toiseksi ihmiseksi kuin mitä olin kun rakastuimme. Vai näkeekö hän sen kaiken taaksi vieläkin? En kenties saisi aliarvoida hänen voimaansa ja vakaumustaan ihmettelemällä sitä ettei hän päästä minua pois kitumasta tästä nöyryyttävästä kyvyttömyydestäni.

Täällä on täysi kaaos. Ollut jo viikkokaupalla kun pikkuhiljaa yritämme muuttaa kotiamme toimivammaksi. Sinnittelemme pienessä asunnossa ja koitamme saada kaikki tavarat kauniisti ja järkevästi paikoilleen ja vielä siten, että lopputulos on näköisemme. Olen ostellut kaappeja, lipastoja, verhoja, peitteitä, tyynyjä ja pyyhkeitä. Seuraavaksi pitäisi ostaa maaleja. En meinaa kestää tämän sekasotkun keskellä. Siksi lähden pian pois. Kuukausi kuluu nopeasti. Varasin tänään itselleni kylpylämatkan Haapsaluun viikoksi. Menen täyshoitoon hoidattamaan päätäni ja kehoani todennäköisesti yksin, sillä on vain viikonloppu aikaa löytää matkakumppani.

Miesviha

2006-10-31T13:40:00.000+02:00

Olen työstänyt yhtä äitini varhaisimmista opetuksista jo vuosikaudet: "Julminta miehissä on heidän heikkoutensa". Nykyään pystyn suhtautumaan asiaan pitkälti subjektiivisesti. Totean tuon lauseen osittain oikeaksi. Olen kyennyt erittelemään omaa syvää miesten halveksuntaani ja vihaani rationaalisesti. Hyväksyn sen osana itseäni, jopa suojelevana voimavarana. Jos ei tunne kaikkia puolia itsestään ja hyväksy niitä, ei voi päättää mitä puolia itsestään lähtee ruokkimaan ja ajautuu tuuliajolle. Kypsyys ja aikuisuus eivät aina riipu iästä. On nuoria, jotka ovat tutkineet syväluotaavasti omia eri puoliaan ja osaavat purjehtia paremmin kuin ne vanhat, jotka murheellisella ja turhauttavalla tavalla heittelehtivät aallokossa minne meri mielii kuljettaa ja mennessään tuuppivat itseään paremmin purjehtivia.

Joskus päästän puoliksi tietoisena "aliminäni" valloilleen ja mässäilen hetken primitiivisellä miesvihalla kuin kannibaali saaliillaan. Silloin vihaan miesten typeryyttä, heidän emotionaalista alikehittyneisyyttää, henkistä pienuuttaan. Mahtailu ja kukkoilu on oikeasti yhtä epämiehekästä kuin se, jos miehellä on heikko ääni. Ulkonäöllä ei ole niin paljon merkitystä, mutta heikko ääni kertoo paljon, mielestäni.

Tiedostan vihani olevan heikkouteni, mutta osaan kääntää sen voitokseni sillä, että tiedostan sen enkä ruoki sitä, Jos jatkaisin miesvihalla mässäilyä pitkään, se alkaisi tuottaa minua itseäni ja vakaumuksiani häpäiseviä hedelmiä. Heikkous on inhimillistä ja on myös hyvä tiedostaa mistä asioista ja tapahtumista se koostuu. Oma miesvihani kumpuaa osittain siitä mitä olen itse kokenut ja nähnyt ja osittain siitä sukupolvien naisketjusta, johon olen kuulunut. Kuulun vahvaan, matriarkaaliseen naisten ketjuun. Jokaisen tuon ketjun naisen on kysyttävä itseltään: "Mitä minä oikeastaan miehestä tahdon, mitä minä teen miehellä?" Usein suurin murhe on se, että mies osoittautuu heikoksi eikä naisella olekaan sitä tukea ja turvaa, jota hän salaisesti sisällään oli niin toivonut. Naisen vahvuus on kaksiteräinen miekka.

Olen ollut onnekas kun tunnen niin paljon "kunnon miehiä". Niitä, jotka epäitsekkäästi luotsaavat perheitään, ottavat vastuun, rakastavat vaimojaan ja lapsiaan, ansaitsevat teoillaan ja olemuksellaan aidon rakastavan kunnioituksen, vaikka ovatkin yhtä epätäydellisiä kuin kuka tahansa kuolevainen. Jos en olisi nähnyt ja kokenut näitä esimerkkejä, saattaisi olla niin, että viha tekisi minut heikoksi ja pahaksi ja hyvin eksyneeksi.

2006-10-31T07:38:00.000+02:00

Aalto voi olla virvoittava. Istut vedessä ja odotat sen tulevan keskipäivän paahteesta kuumissasi. Aalto voi myös tuottaa tuskaa. Silloin pelkäät seuraavaa.

Tuska tulee aaltoina, kuin mielen migreeni. Olen niin väsynyt tähän. Olen väsynyt kipuun. Ruumiin kipuun ja mielen kipuun. Eniten olen väsynyt siihen että saan pettyä itseeni ja siihen että läheiseni saavat jatkuvasti pettyä minuun.

Helppo minua on kehua kauempaa. Omalle perheelleni minä olen rasite.

Mitä on itsetuhoisuus? Onko se sitä, että vakavissaan harkitsee oman kuolemansa tuottamista? Sitten olen avun ulottumattomissa. Syvä hengellinen vakaumukseni estää minua pääsemästä rauhaan oman käden kautta.

Kuoleman toivominen ei kai ole itsetuhoisuutta. En varmaankaan ole kärsinyt murto-osaakaan siitä mitä Job kärsi. Silti voin yhtyä hänen huokaukseensa: "Kätkisit minut kuolemaan. Asettaisit aikarajan ja sitten muistaisit minua." Pitkä lepo. Pitkä kaiken tyynnyttävä rauhaisa uni.

Tänään astun ensimmäisen kerran päiväkausiin ulos tästä talosta. Minun on mentävä hakemaan lapset hoidosta. Jääkarhu menee suoraan töistä kurssille. En saa pakotettua itseäni tekemään töitä nyt kun ei ole mitään ajankohtaista projektia kesken. Voisin piirtää neulemalleja kirjaa varten. Voisin työstää koruja tulevaa näyttelyä varten. Voisin tilata neulojaani varten uusia lankoja sponsorilta. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa. Lojun taas päivän sängyn pohjalla tukka kampaamatta kirja kädessä. Mikään sellainen ei kiinnosta minkä pitäisi kiinnostaa.

Eilen sain ponnistella mieleni koko voimalla että sain kuvattua 12 korua erään nettikaupan markkinointimateriksi. Tämän päivän ponnisteluni on pestä pari koneellista pissapyykkiä, hakea lapset ja olla heidän kanssaan muutama tunti illalla.

En jaksa enää tuntea häpeää pienuudestani ja kyvyttömyydestäni. Ei minulla ole enää varaa hävetä itseäni. Jos tulee tarpeeksi pieneksi, lakkaa varmaankin kokonaan olemasta.

Toivoisin menettäväni puhekykyni. Suustani tulee ulos kaikkea turhaa. Sitten ei tarvitsisi enää selitellä niin paljoa. Saisi olla enemmän rauhassa. En tahdo olla rauhassa siten, etten olisi läsnä. Tahtoisin hiljaista hyväksyvää seuraa rakkaiden ystävien seurassa. Tahtoo vain olla niin, että silloin kuin todella, todella on yksin, pieni, haavoittuvainen ja sydän on kipeä, silloin ei varmasti kukaan tule luokseni. Olen siitä sanomattoman murheissani.

2006-10-25T22:23:00.000+03:00

Pieni suloinen tyttäreni on ollut kipeänä muutaman päivän ja me olemme saaneet olla kahden päivät kotona. Luukas vietiin hoitoon, koska hänellä on siellä paljon mielekästä tekemistä ja kavereita. Niin vilkas poika tarvitsee menoa ja meininkiä. Kotona olisi kyllästynyt siihen kun väsynyt huonovointinen äiti vain raahustelee aamutakissa pitkin kämppää, hoitaa kipeää pikkusiskoa ja käskee koko ajan olla riehumatta ja huutamatta kaikkia asioita kovalla äänellä

Meillä on ollut nyt kolme vaaleanpunaista suloista herkkää päivää Mimosan kanssa. Jotenkin kun olen saanut keskittyä olemaan hänen seurassaan, se on tuonut minulla pelottavia tunteita pintaan. Voimakkaita ja inhimillisiä tunteita. Miten lasta voikaan rakastaa ja ihailla niin, että itkettää ja rintakehää puristää.

"Tiedätkö Mimmi ollenkaan miten ihana sinä oikein olet? Sanoin tänään Mimmulille ja nappasin syliin suukotellakseni Tuo sievä vaaleahiuksinen sinisilmätyttö nauroi ja esitti kysymyksen. "Miten? Mite ihana Mimmi on?" Sitten en voinut muuta kuin kaapata tyttö otteesee ja suukotella ja kutitella tyttöä saadakseni jälleen hänestä ilmoille nuo ihanat, riemukkaat naurunkiljahdukset ja hymyn, joka paljastaa pikkuruiset helmen valkoiset hampaat.

Olen niin onnekas noista valoisista ihanista lapsistani. Meidän perheessä on nyt se tilanne ja tulee olemaan pitkään, mahdollisesti hamaan loppuun saakka, että minä en ole tavallinen äiti. Olen sairas äiti.Taiteilijaäiti. Boheemi puoliso. herkkä ja haavoittuvainen, mutta eri tavallakin voi elää. Siihen on vain uskaltauduttava kun ei ole vaihtoehtoja.Yksi vaihtoehto on se, että pinnistelee mukautuakseen formaattiin sillä hinnalla, että menettää onnen, terveyden, itsekunnioituksen. Toinen vaihtoehto on se, että kerää rippeet itsestään ja persoonastaan yhteen, sovittaa niistä toimivan kokonaisuuden ja elää sen mukaan vaikkei olisi vertailukohtaa.

"Antakaa Mun Olla"-taulu

2006-10-19T19:12:00.000+03:00

Viha

2006-10-19T18:57:00.000+03:00

Vihan osoittaminen ei ole väärin. Riippuu siitä miten ja miksi vihaa osoittaa.

Minulla ei ole varaa olla vihastumatta nyt. Jos kieltäisin sen itseltäni, masennus veisi minut mennessään hyvin syvälle kuiluun. Ehkä se vie muutenkin, mutta vihan siivillä pääsee kohoamaan edes vähän pinnemmalle.

Minulla on monta syytä olla vihainen. On aika pistää rajoja ympäristölle monellakin elämän osa-alueella. Mua ei vedätetä, jos mua syytetään jostakin, se perustellaan. Jos joudun avuttomaan tilaan, sitä ei käytetä hyväksi, jotta minua voisi kontroloida tai dominoida tai että minun mielipiteeni voisi jättää huomiotta.

Eniten vihaan sitä, että aidot oikeutetut tunteeni pistetään sairauteni piikkiin. En itse ratsasta sairaudellani, mutta monet yrittävät ratsastaa minun sairaudellani! Olen kyllä todistettavasti hullu, mutta todistettavasti psykologisten testien jälkeen voin hyvin omantunnoin sanoa, etten todellakaan sentään tyhmä ole!

Tunnistan itsessäni julmia piirteitä. Sitä pimeää puoltani, jota koitan olla ruokkimatta, mutta jonka minun on tunnettava ja tunnustettava, jotta se ei pääsisi minusta voitolle. Minulla on yksi maalaus, joka kuvaa täydellisesti tämänhetkistä olotilaani. Odottakaa hetki. Otan siitä kuvan ja pistän tänne blogiin. Aloitin sen vuonna -96, jolloin sen jäi kesken. Tein sen valmiiksi -00, jolloin vihdoin ymmärsin miksi sitä alunperin olin alkanut maalaamaan ja miten minun piti se saattaa valmiiksi.

2006-10-19T10:16:00.000+03:00

Pitäisikö mun jo luovuttaa? Jääkarhun ja lastenkin kannalta voisi olla armeliasta, ettämä en yritä kynsin hampain roikkua työelämässä. Mä en jaksa tehdä niin paljoa töitä, että sillä eläisi. Tuntuu, että tämä maailman on liian julma paikka taiteilijalle, joka vain ahdistuu siitä itsensä myymisen määrästä mitä pitää markkinoinnin nimissä tehdä. Melkein mielummin eläisin askeesissa kuin enää alentuisin tähän. Tuntuu nöyryyttävältä.

Jos sitä vain sairastaisi rauhassa kotona ja tekisi oman mielenterveytensä hyväksi sellaisia luovia juttuja mistä kulloinkin tykkäisi. Jos sitä antautuisi rauhassa olemaan huono veronmaksaja. Eihän sitä ihmisen hyvyyttä loppupeleissä mitata sillä miten maallinen ura sujuu?
Jos mä jatkan tätä taistelua vuodesta toiseen, huomaan laiminlyöneeni tärkeämpia asioita ja ihmisiä eikä minusta siinä vaiheessa ole enää mitään jäljellä. Se ei ole sen arvoista.

Elämän yksinkertaistaminen. Voisin syödä, juoda, pukeutua ja asua vaatimattomasti. Silti minulla olisi ne samat tärkeät ihmiset ja asiat elämässäni, joilla on todellista merkitystä. Pysähtyisin kunnolla, jotta näkisin paremmin metsän puilta.

Tämä on vasta alkua. Olen löytänyt kauan kateissa lymyilleen kosketuksen siveltimeen.

2006-10-18T23:15:00.000+03:00

Ensimmäinen maalaus moneen vuoteen.

2006-10-18T15:30:00.000+03:00

2006-10-17T13:15:00.000+03:00

Olen viime aikoina miettinyt tällaista:

Älä tee toisten ongelmista omiasi. Näin säästät energiaasi ja pystyt paremmin auttamaan toisia. Lisäksi toisten auttamisesta saa energiaa.
Eli kun siirtää itsensä toisen ongelman ulkopuolelle, osaa suhtautua siihen subjektiivisemmin ja toinenkin huomaa sen ja näin hän pystyy luottamaan sinuun paremmin auttajanaan.

2006-10-16T20:55:00.000+03:00

Lääkitys on nyt ajettu alas. Tunnen oloni paljaaksi, haavoittuvaiseksi, riutuneeksi, mutta niin palavan luovaksi, että sattuu. Olisin varmaan tänäänkin vain lukenut tai pelannut ellen olisi havahtunut järjestämään työasioita, jotka ovat olleet taka-alalla jo useita viikkoja. Teimme serkkuni kanssa tänään koruja, joita tulee myyntiin erääseen nettikauppaan. Ilahduin siitä, että jaksoin tehdä töitä koko päivän. Hoisin jopa firman ällöjä paperihommia, mutta jos ei laskuta asiakkaita eikä lähetä kuukausittaisia hakemuksia työvoimatoimistoon, ei liksaa tule eikä starttiraha juokse. Joka päivähän olen jotain tehnyt, mutta tänään oli pitkästä aikaa oikeasti haluttavaa työskennellä.

Näyttäisi siltä, että saan tänne Järvenpäähän oman näyttelyn. Neuvottelut ovat vielä vähän kesken. Pitäisi tehdä sillekin aikataulu. Pian saan isohkon suunnittelemani neulekokonaisuuden työstettäväksi. Mukavaa itse pitkästä aikaa neuloa, sarjoittaa ja kirjoittaa ohjeet. Kirjan neuleita alan kuvaamaan huomenna ja jatkan perjantaina. En ole jaksanut hoitaa sponsoriasioita kuntoon, joten käytän omaa kosmetiikkaa ja mallien omia vaatteita. Pääasia, että kuvista tulee sellaisia, että ne henkivät sitä mitä haluan lukijoille viestittää. Katsotaan onko tuttu myymäläpäällikkö huomenna eräässä vaatemyymälässä paikalla. Siitä ovat nyt sponsorivaatteet kiinni, mutta asiaa ei tarvitse ottaa liian vakavasti.

Olin viikonloppuna maalaiskylällä pitämässä Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisjaostolle korukurssin. Sen jälkeen kyläilin ihanan ystäväni luona. Juttelimme, söimme, saunoimme, ulkoilimme. Vierailu jotenkin toi takaisin kadottamaani päättäväisyyttä ja vahvisti minuuttani. Uusi ystäväni rakastaa minua sellaisena kuin olen ja arvostaa minussa sitä, mitä itsekin pidän itsessäni olennaisena. Mietin, miten kertoa hänelle kuinka paljon häntä arvostan ja kunnioitan ilman, että se kuulostaisi falskilta. Pelkään, että sanoa paukautan ihmisille asioita niin suoraan, että vilpitön kiitokseni kuulostaa imartelulta tai häkellyttää.

Lainasin kirjan, Orhan Pamukin Nimeni on Punainen. Miten mielenkiintoinen, uusia ulottuvuuksia avaava ja koskettava kirja! Kirja on häkellyttävän moniulotteinen. Se sijoittuu 1500-luvun Istanbuliin. Kirjassa kuvataan hyvin älykkäällä ja herkällä tavalla ihmissuhteita, ihmisen elämän eri vivahteita, rakkautta, historiaa, murhaa ja tuon ajan taitekohtaa paikallisessa taiteessa. Osa vanhan koulukunnan taiteilijoista haluaa pitää tiukasti kiinni miniatyristien ikivanhoista kunnioitetuista perinteistä, mutta uudet Euroopasta kantautuvat tuulet ravisuttavat islamilaista tapaa kuvata kaikki osana tarinaa ilman, että henkilöitä ja eläimia kuvataan persoonina. Kirja on vielä minulla kesken, mutta olen hyvin vaikuttunut Orhan Pamukin tavasta opettaa lukijakunnalle taiturimaisesti oivaltamia asioitaan tarinoiden kautta. Hän jopa kuvaa murhaajan ajatuksia ja hänen muuttumistaan ihmisenä tekonsa jälkeen niin uskottavasti, että väkisinkin tulee mieleen, josko kirjailijalla on asiasta omakohtaisia kokemuksia.

Kirjassa puhuvat välillä sen henkilöt, toisinaan puu, raha, eläimet, kuolleet ja kuvat. Kirja paljastaa elämän koko inhimillisen kirjon olematta kuitenkaan lainkaan julkea tai brutaali. Olen jo valmiiksi pettynyt, että kirja joskus lähipäivinä loppuu. Ahmin paksuja teoksia, koska olen joka kerta kirjan loppuessa pettynyt. En useinkaan kirjan sisältöön vaan siihen, että kirja loppuu. Tämä on niitä harvoja teoksia, joista todella pidän, vaikka kirjoittaja onkin mies.

Huomenna pitäisi uskaltaa aloittaa uusi lääkitys. Pelottaa mitä sivuvaikutuksia se tuo ja tehoaako se. Elämäni on monilta osin kidutusta. Joskus tahtoisin siitä lomaa.

Olen ostanut taulunpohjia ja maalia.

2006-10-09T20:53:00.000+03:00

Olen hyvin otettu siitä, että jotkut jo kyselevät minua. En vain ole jaksanut kirjoittaa. Haluaisin, että ne, jotka tuntevat minut, tulisivat käymään. Itse en jaksa lähteä talosta pois. Joitakin töitä teen kotona tai käyn tekemässä Uudenmaan läänin alueen sisäpuolella, mutta ne sekä uuvuttavat, että virkistävät.

Korukursseja olen pitänyt ja suunnittelijan työtä tehnyt harvakseltaan.

Minulta ajetaan lääkitystä alas ja kokeillaan uutta. Prosessi on kamala ja kestää parisen kuukautta. Sittenkin on epävarmaa toimiiko uusi lääkitys. Vanha lakkasi toimimasta eikä kroppa kestänyt annoksen nostamista.

Aloitekyky on aika nollissa. Lähinnä olen pelannut Jääkarhun minulle ostamaa Sims kakkosta Pleikkarilla. Ihan uusi kokemus minulle tehdä intensiivisesti jotakin "hyödytöntä". Käytännössä minun pitäisi olla sairaslomalla, mutta koska satunnaisia työkeikkoja teen, en rupea enää vääntämään niistä KELAn kanssa kättä. Vielä juoksee starttiraha jonkin aikaa, mutta sitten kai on aika luovuttaa. Tässä on päätä hakattu seinään jo kymmenen vuotta. En minä pysty normaaliin työelämään.

Minulle on riitettävä yksinkertainen ja rauhallinen elämä. Se, että saa tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä ja siihen tahtiin mitä jaksaa. Taisin polttaa luovuuteni loppuun stressatessa dead linien kanssa. Luovuuteni ja taiteellisuuteni on ainutlaatuisinta ja parasta minussa. Olen tehnyt suunnatonta väkivaltaa sitä lahjaa kohtaan, jota olen ilmaiseksi saanut.

Kyllä minä pystyisin hankkimaan hienon uran. Pystyisin tulemaan kuuluisaksi ja saamaan rahaa, mutta kun se ei ole sitä mitä tarvitsen ja haluan ja sitä paitsi joutuisin uhraamaan joitakin hyvin kallisarvoisia asioita päästäkseni noihin maallisiin tavoitteisiin.

Ihminen on kuin ruoho. Kun tuuli käy sen ohitse, ei sitä enää ole. Niin sanotaan Raamatussa. Siellä myös kehoitetaan keräämään aarteita taivaaseen, jossa koi ja ruoste eivät syö. Vuorisaarnassa Jeesus myös kehotti katselemaan lintuja, jotka huoletomina ja iloisina vain lentelevät eivätkä puutetta kärsi. Järkevä ihminen hyödyntää myös Raamatun ilmaisen neuvon: Kun teilla on elatus, vaatteet ja suoja, tyytykää niihin.

Oletteko te koskaan havahtuneet, että olette olleet hirvittävän huolissanne asioista, joilla ei sitten lopulta olekaan niin suurta merkitystä?

Mimosa 2-vuotiaana

2006-09-23T16:25:00.000+03:00

2006-09-20T10:32:00.000+03:00

Mieltä jomottaa, kirvelee, kuumottaa, särkee.
Eilen olisi ollut aihetta juhlaan
vaan ei juhlituttanut

Taas tämä tauti iskee
Voit sanoa, että väistä kun kerran näet
tauti ehtii kyllä jo jyrätä päälle
siinä vaiheessa kun näkee sen tulevan
silloin on myöhäistä koittaa piiloutua

Vielä hetki sitten
näin selkeästi mitä tahdon
Nyt en tahdo yhtään mitään
vaan tekemistä olisi niin paljon

Sain vahvan mielikuvan metsästä jo teini-ikäisenä. Se mielikuva oli vahva ja vaikuttava. En ole ymmärtänyt sitä aikaisemmin. Nyt tajusin sen merkityksen.

Tuossa mielikuvassa kävelen alasti metsässä. Olen kaunis vartaloltani ja minulla on pitkä, kihara tukka. Olen lumoava neito, jota joku katselee salaa puiden katveesta. Ilma on raikas, mutta minua ei palele. Minulla on hyvä olla. Elän vahvassa symbioosissa ympäristöni kanssa. Tulen rämeelle, jossa kasvaa isoja ikivanhoja havupuita ja nuoria runsaslehtisiä raikkaan vihreälehvistöisiä lehtipuita. Rämeen keskellä on upottavaa, raikkaan vihreää, pehmeää ja uneliasta rahkasammalta. Suon raikas ja parantava tuoksu. Mäntymetsän ja rämeen tuoksu. Minua ei palella, vaikka on helppo hengittää. Kumarrun maahanpäin ja alan sulautumaan rämeeseen, suohon, sammaleeseen. Hengitän suon vettä keuhkoihini ja se tuntuu lohduttavalta, omimmalta itseltänä. Painaudun maahan kasvot edellä ja vajoan sammaleen syleilyyn. Mieleni valtaa rauha ja saan levätä lämpimässä ja pehmeässä niin kauan kunnes en enää tunne mielen väsymystä, tuskaa, kipua enkä särkyä.

Minulla on sykli, jonka päätteeksi minun on levättävä. Joko hyväksyn sen ja antaudun sille tai taistelen vastaan tuskaisesti kerta toisensa jälkeen.

Nyt olisi aika painautua sammaleeseen.

2006-09-16T09:00:00.000+03:00

mun on jaettava tämä asia teidän kanssa:
Olen ollut hirveän huonossa kunnossa. Välillä tuntuu, että mun paikka ois sairaalassa, mutta sitten jatkan vain töitä ja pistän nappia huuleen ja taas elämä jatkuu.
Tämän tuskan keskellä on tapahtunut jotakin. Jotakin ihmeellistä, että pystyn vapautumaan monesta syyllisyyden tunteesta kun on ollut pakko hyväksyä oma epätäydellisyytensä ja rajallisuutensa. Tulee sellainen "ottakaa tai jättäkää. Tällainen minä olen"-tunne. Vapauttavaa!
Olen taas pitkästä aikaa vapaa tuntemaan tunteita. Fyysisesti en pidä halailusta, koska mun iho on niin arka aistiyliherkkyyden takia, mutta oikeasti. Mä pitkästä aikaa haluan halata ihmisiä! Syleillä koko luomakuntaa.